Oppimispäiväkirja opintojeni alusta -08 syksy (Luennoitsija professori Sami Pihlström)

 

Mitä voin tietää?

Epistemologia eli tietoteoria on filosofian osa, jossa tutkitaan tiedon luonnetta: miten tieto määritellään, entä minkälainen tieto on käsitteenä? Eli toisin sanoen, mitä voimme tietää ja millä perustein, vai voimmeko tietää yhtään mitään? Tietoteoriassa esiintyy suuntauksia kuten rationalismi, empirismi ja skeptisismi. Suuntauksien erilaisuus kertoo tehtävän vaikeudesta. Esimerkiksi rationalismi ja empirismi on perinteisesti asetettu toisiaan vastakkain. Maltillisempi, näiden kahden parhaita puolia yhdistävä suuntauskin on olemassa, jonka saksalainen filosofi Kant on muotoillut. Sitten on heitä, joiden mielestä kysymys ”mitä voimme tietää” on turha, sillä heidän mielestään mistään eikä millään keinoin voi saada varmaa tietoa.

Tietoteorian klassinen tiedon määritelmä sanoo, että tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. ”Hyvin perusteltu” on ajateltu tarkoittavan samaa kuin ”oikeutettu.” Esimerkiksi jos Hemmo katsoo itselleen juna-aikataulun perusteella junan Keravalle, hänellä on hyvin perusteltu, eli oikeutettu uskomus siitä että juna Keuruulle lähtee klo 13:37. Hemmo nousee junaan kello 13:37 mutta oliko Hemmolla sittenkään hyvin perusteltu, TOSI uskomus? Voisi nimittäin olla niin, että junan ei missään vaiheessa pitänyt lähteä klo 13:37, vaan Hemmo oli saanut käsiinsä vanhan aikataulukirjan. Sattumoisin kävi myös niin, että junankuljettaja oli kaavoihin kangistunut ja noudatti vanhan kirjan aikatauluja. Tällöin on perusteltua sanoa että Hemmolla oli hyvin perusteltu uskomus joka ei kuitenkaan ollut tietoa. Oikeutettu uskomus ei ollut tietoa, vaikka junassa hytkyvä Hemmo niin luuleekin.

Edellä mainittu juna-esimerkki on klassisen tiedon määritelmän kritiikkiä, jonka filosofi Edmund L. Gettier on muotoillut: vaikka tieto on selkeästi oikeutettu (aika-taulukirja), siitä ei aina seuraa, että oikeutettu uskomus olisi tietoa. Klassista tietonmääritelmää onkin pyritty täydentämään eri tavoin. Kausaalisen tietoteorian mukaan uskomuksen ja sen kohteen välillä täytyy vallita sopiva kausaalinen suhde. Näköhavainto Hemmon aikataulukirjasta ja siihen perustuva uskomus, että Keuruun juna lähtee klo 13:37, on kausaalisesti aikataulukirjan aiheuttama. Yleisemmät naturalistiset tietoteoriat ymmärtävät tiedon niin, että se on informaatiota jonka arkikokemus ja tiede tarjoaa. Tällainen näkemys tietenkin edellyttää vankkaa uskoa tieteen menetelmiin ja on selkeästi empiirinen näkemys.

Empirismi katsoo että tietoa voi saada vain välittömistä aistihavainnoista. Rationalismi taas olettaa, että varmaa tietoa on vain järjellä päätelty. Ranskalainen filosofi Descartes kuvaa kirjoituksessaan ”Metodit” omaa menetelmäänsä kohti varmaa tietoa. Menetelmässä on lujaa loogisuutta, joka on selitettävissä sillä että Descartes oli lahjakas matematiikassa. Descartesin menetelmä vaikuttaa skeptiseltä, sillä se etenee sulkemalla kaiken epäilemisen aihetta antavat pois: ”Mutta koska tahdoin silloin ainoastaan päästä tutkimaan totuutta, ajattelin, että minun täytyykin tehdä aivan päinvastoin ja hylätä ehdottoman virheellisenä kaikki sellainen, missä saatoin kuvitella levan pienintäkään epäilystä, nähdäkseni, jäisikö uskomuksiini tämän jälkeen mitään täysin epäilyksetöntä”. (Descartes, Teokset I, 2001, 139.) Lopulta jäljelle jää enää epäilevä subjekti itse. Näin syntyy filosofian historian ehkä tunnetuin lause: ”ajattelen, siis olen”. Descartesia on kritiosoitu mm. Yhdysvaltalaisen Charles S. Peircen toimesta. Hänen mielestään ei ole olemassa sitä peruskalliota jota kartesiolaisuus etsii vajavaisuutemme ja erehtyväisyytemme takia.

Kuriositeettina havaitsin ”Metodit” -tekstissä yhtäläisyyksiä rajantajun filosofiaan. Descartes kuvaa antiikin filosofeja niin täydellisen tietoisina omista rajoistaan, että heistä tuli muihin ihmisiin nähden ylivertaisia. Rajantajun filosofialle on kirjoitettu kokonainen kirjakin, Johannes Ojansuun ”Pyhyys”.

 

Äärimuodoissaan sekä empirismistä että rationalismista tulee epäuskottavia. Empirismi johtaa vääjämättä skeptisismiin joka ei usko mihinkään ja rationalismi dogmatismiin.Yksi suurimmista filosofian tekijöistä, Immanuel Kant, on pyrkinyt yhdistämään empirismin ja rationalismin parhaita puolia. (”Järjen kritiikki”.) Kantin mielestä puhdas järki ei voi tuottaa meille tietoa maailmasta, mutta myös havaintoihin perustuva tieto saattaa olla epävarmaa. Kantin ”ilmiömaailma” on varsinainen tiedon kohde, ei tiedon kohde sinänsä. Tieto (kokemus) on aistien ja ymmärryksen yhteispeliä.

Tieteen filosofiaa

Filosofiaa on kutsuttu tieteiden äidiksi. Näin voidaan ajatella siksi että filosofia luo tieteille raamit, joiden puitteissa ne työskentelevät. Tieteenfilosofialla on mm. normatiivinen tehtävä esittää normeja siitä, millaista tieteen tulisi olla. Tieteenfilosofialla on tietenkin muitakin tehtäviä ja samalla ongelmia, jotka ovat kytköksissä muuhun filosofiaan.

Tieteellä on aina kohde, jota se tutkii. Filosofia pohtii, onko näitä kohteita välttämättä edes olemassa. Tämä on yksi selkeimpiä eroja mitä tulee filosofiaan ja muihin tieteisiin. Esimerkiksi biologia ei pohdi tutkimuskohteidensa ontologisia ominaisuuksia, kuten filosofian saattaisi tehdä. Tämä on esimerkki tieteenfilosofian kytköksestä metafysiikkaan. Tieteenfilosofia saattaa myös kysyä minkälaista on tieteellinen tieto. Tällä on tietenkin läheinen kytkös epistemologiaan. Kysymys miten tieteellinen kieli viittaa maailmaan on kytköksissä kielen filosofiaan, ja eettinen kytkös tulee taas pohdinnasta onko tiede arvovapaata.

Kun tiedettä tutkitaan, huomataan että tietyistä tieteenaloista nousee erityisiä kysymyksiä. Fysiikan filosofiassa voidaan pohtia kvanttiteorian tulkintaa, historian filosofiassa menneiden totuuksien luonnetta ja matematiikan filosofiassa matemaattisten totuuksien luonnetta. Matematiikan filosofiassa voidaan kysyä esimerkiksi mitä on matemaattinen kauneus? Tässä matematiikan filosofia ja estetiikka ovat kummatkin tarpeen.

Edellä kuvatun erityisen tieteenfilosofian lisäksi vaikuttaisi olevan myös yleinen tieteenfilosofia, jonka pohtimat ongelmat ovat kaikille tieteille yhteisiä. Yleisessä tieteenfilofiassa pohditaan yleisemmällä tasolla sellaisia käsitteitä kuten totuus, päättely ja selittäminen. Nuo käsitteet ovat tieteen työkaluja. Tutkimustoiminnan tulokset koostuvat nimittäin päättelystä, selittämisestä ja jonkinlaisesta konkluusiosta. Onko tämä konkluusio totuus? Vai onko se vain siihen astisen tutkimuksen historian ”paras veto”, uutta ja parempaa totuutta odottaessa? Onko totuus vain tämän hetkistä?

Tieteen filosofia kysyy myös, mihin tieteellisellä tutkimustoiminnalla ylipäätään pyritään. Kognitivismi etsii uutta tietoa, aiemmin tuntemattomia maailmaa koskevia totuuksia. Instrumentalismi pitää tietoa vain välinearvona tieteessä, joka etsii ensisijaisesti käytännöllisiä toimintasuosituksia ongelmanratkaisua. Kognitivismi vaikuttaa uskovan, että on universaaleja totuuksia joista osa ellei suurin osa on vielä huomaamatta ja että näiden totuuksien huomaaminen on tieteen tehtävä. Instumentalismi ei tunnusta tiedolla olevan universaalia statusta, vaan pelkkä välinearvo.

Kuinka tieteen filosofialla voi olla näin toisistaan poikkeavat näkökannat? Yhteensopivuus taataan, kun erotetaan perus- ja soveltava tutkimus. Perustutkimus voi keskittyä todellisuutta koskeviin väitelauseiden kokoelmiin kun taas soveltava niiden sovelluksiin. Jälleen kohtuudesta tulee päivän sana. Helpoiten yhteensopivuus vaikuttaa toteutuvan kun pidättäydytään maltillisessa kognitivismissa ja instrumentalismissa. Lääketieteessä perustutkimus voisi esimerkiksi väittää totuudesta jotakin seuraavanlaista: ihmisen onnellisuus sitoutuu fyysisesti olemassa oleviin entiteetteihin. Tutkimuksessa on nimittäin huomattu, että aivojen välittäjäaineet serotoniini ja dopamiini vaikuttavat ihmisen kokemukseen onnellisuudesta. Soveltava tutkimus huomaa kuuman perunan ja hurjan lääkekehittelyn myötä markkinoille syntyy ns. masennuslääkkeitä, jotka estävät em. välittäjäaineiden hajoamista aivoissa.

Siihen, miten välittäjäaineisiin perustuvan tutkimuksen tulokset lopulta päätyvät käytännön sovellukseen, tarvitaan tekniikkaa. Tieteen filosofiassa pohditaan siksi myös taidon (tekhne) ja tiedon (episteme) suhdetta eli minkälainen on tieteen ja tekniikan suhde? Onko taito eli tekniikka edellytys tieteelle vai onko se vain tieteen väline? Uskon, että ehdottomasti kumpaakin.

Descartes sai kimmokkeen metodilleen matematiikan keinoista, ja kirjoittaa teksissään ”Metodit” seuraavanlaisesti: ”Ajattelin, että tähän mennessä tieteellisiä totuuksia etsineistä vain matemaatikot ovat onnistuneet löytämään joitakin todistuksia, toisin sanoen varmoja ja ilmeisiä perusteluja”. Samoin tekstissään ”The Fixation of Belief” (Popular Science Monthly 12, 1877, 1-15) Peirce kuvaa logiikan tärkeyttä: ”...each chief step in science has been a lesson in logic.” Kummatkin filosofit ovat yhtä mieltä siinä, että matemaatikoilla on ollut paljon annettavaa mitä tulee tieteen (tiedon?) täydellistymiseen. Onko matemaattinen menetelmä, pääosin ristiriidattomana ja loogisen menetelmän avulla toteen päätyvänä tieteenalana ollut tieteelle helpoin keino uskoa jotain?

Uskominen on miellyttävä tila. Jokainen voi kysyä itseltään, haluaisiko mieluummin epäillä vai uskoa. Paatunein skeptikko haluaa tietenkin epäillä periaatteesta kaikkea, mutta yleisesti ottaen on miellyttävämpää uskoa todella johonkin, kuin epäillä sitä. Epäilystä on kuitenkin jotain hyötyä tieteelle. Siitä nimittäin päädytään tutkimukseen, ja tutkimuksesta päädytään uskomukseen. Tästä kulusta huomaamme, että epäilyksestä pyritään aina päästä eroon. Peirce kirjoittaakin: ”The irritation of doubt causes a struggle to attain a state of belief.” (Vapaa käännös: Epäilyksen aiheuttama ärsytys luo vaikeuksia pitää uskomuksensa tasaisena).

Charles S. Peircen klassikkoteksti ”The Fixation of Belief” on pragmatismiin liittyvä kirjoitus. Tieteen filosofiaan se liittyy siten, että se ottaa lähempään tarkasteluun käsitteet ”doubt” (epäily) ja ”belief” (uskomus). Näillä kahdella on kolme eroavaisuutta toisiinsa nähden. Ensinnäkin niillä on pragmaattinen ero. Se, joka uskoo, toimii eri tavalla kuin se joka epäilee. Lisäksi tunnumme yleisesti ottaen tietävän, milloin kysyä ja milloin esittää epäilys, ”for there is a dissimilarity between the sensation of doubting and that of believing.”

 

Epäilystä päätämme tutkia jotakin. Tutkimustulokset antavat meille aihetta uskoa johonkin. Muodostamme tämän perusteella tapoja joista seuraa laajemmin toimintaa. Kuten historia on monesti osoittanut, kiertokulku ei pääty tähän, vaan usein olemme yllättyneet. Yllättymisestä seuraa nyppivä epäilyn tila josta tutkimuksen kautta on päädyttävä uuteen, päivitettyyn uskomukseen. Tämä uskomuksen ja epäilyn kiertokulku on nimenomaan fallibilismia. Peirce kritisoi Descartesin etsintää pitävästä peruskalliosta. Tiede ei voi antaa totuuksia. Se voi antaa vain tämän hetkisen parhaimman totuutensa, kunnes sekin lopulta kumotaan.

 

 

Metafysiikka

Metafysiikka käsittelee todellisuutta ja sen luonnetta. Ontologiaa voi pitää metafysiikan synonyyminä. Metafysiikan nimi on tullut yksinkertaisesti Aristoteleen tuotosten järjestyksestä, jossa totuutta käsittelevä jakso sijoittuu fysiikan jälkeen, ta meta ta fysika, metafysiikka.

 

 

Aristoteles itse luonnehtii metafysiikkaa ”ensimmäiseksi filosofiaksi.” Tämä vaikuttaa helposti ymmärrettävältä sillä metafysiikka porautuu olevaan olevana, ja tutkii perimmäisiä syitä esimerkiksi sille, miksi jokin on jotakin eikä jotain muuta. Tämä esimerkki on Aristoteleen klassikkotekstistä ”Kategoriat” . Teksissä muotoillaan kategoriaoppi joka on yleisimpien käsitteiden tutkimusta. Ihmettely lähtee liikkeelle eksplisiittisesti mitä on olevuus ja implisiittisesti mikä tekee asiat niiksi asioiksi joita ne ovat (tai vaihtoehtoisesti se, joka tekee ne niiksi, joita ne ovat).

Mikä on metafysiikan tutkimuskohde? Onko se maailma sinänsä, riippumaton ihmismielestä, -kielestä ja ajattelusta, vai onko metafysiikan tutkimuskohde itsemme jäsentämä todellisuus? Toisin sanoen, onko ontologia relatiivista vai absoluuttista? Uskon, että ei-mikään on yhtälailla olemista. Itse asiassa erottelu ei-mihinkään ja olevaan on mielestäni turha, sillä ajattelen niiden olevan saman kolikon eri puolia. There is no one without the other. Ei ole olemassa yhtä ilman toista. Lievästi paradoksaalista.

 

 

Edellä amatöörimaisesti pohtimani ongelma on ontologiassa yleisesti tunnettu ”metaontologisena kiistana”. Tämä kiista on kytköksissä realismin ja idealismin väliselle yleisemmälle filosofiselle kiistalle. Realismi esittää, että on olemassa maailma riippumattomina meistä, josta voidaan saada tietoa (epistemologinen realismi) ja johon voidaan viitata kielen ja käsitteiden kautta (semanttinen realismi). Idealistien mielestä koko maailma on konstruoitu sekä kielestä että käsitteistä riippuvainen. Empiristit vaikuttaisivat olevan idealisteja ja rationalistit realisteja. Jos puu kaatuu Siperiassa, voinko tietää siitä? Koska en saa tilanteesta mitään havaintoa, tilannetta ei ole minulle olemassa eikä sitä siten ole olemassa ollenkaan. Tällainen on subjektiivinen ote tietoteoriaan.

 

 

 

 

 

 

 

Ihmistutkimus ja Sartre

 

 

Etiikka ja Nagel

 

 

Aristoteles ja metafysiikka

 

 

Tieteen filosofia Peirce

 

 

Tietoteoria Descartes

Tulos: 3