Ihmisyys
Brittiläisen historioitsijan ja filosofin Jonathan Gloverin teos ihmisyydestä kuvaa 1900-luvun historian hirmuhallintojen ja sotien tapahtumia, ja laajemmin, niihin johtaneita psykologisia ja poliittisia syitä - esimerkiksi kuinka ensimmäiseen maailmansotaan luisuttiin, tai kuinka systemaattista tappaminen oli mitä erilaisimmissa hallinnoissa ympäri maailman. On siis kyse viime vuosisadan moraalihistoriasta ja ihmisyydestä epäinhimillisyyden vastakohtana; inhimillisyydestä, ja yrityksestä määritellä tällainen ihmisyyden idea. Glover huomaa perinteisen anglosaksisen etiikan puutteet, koska siltä puuttuu yhteys joihinkin 1900-luvun ihmisten aiheuttamiin onnettomuuksiin. Etiikalla olisi paljon opittavaa, jos näita yhteyksiä tutkittaisiin lisää. Teoksen alkusanat kuuluvatkin: "Filosofian tärkein tehtävä 1900-luvulla on selvittää suhteensa 1900-luvun historiaan." (R.C Collingwod: An Autobiography). Mielestäni etiikan tärkein tehtävä 1900-luvulla on selvittää suhteensa 1900-luvun historiaan.
Teos lähtee liikkeelle filosofista, jonka ajatuksista osa muodostui viime vuosisadan ajattelun ja elämän taustaoletuksiksi. Yllättäen kirjoittajan tekstistä voi haistaa läpi kyseiselle filosofille suunnattua kritiikkiä puhtaan analyyttisen otteen sijaan. Kuten niin moni nykyäänkin, Friedrich Nietzsche inhosi ajatusta siitä että moraali oikeutettaisiin uskonnolla - millä tahansa niistä. Nietzsche hylkäsi monille niin yleisen tavan johtaa elämänsä arvot maailmankuvastaan. (Maailmankuviksi voidaan katsoa uskonto, tiede tai metafysiikka). Moni on hyljännyt nykypäivään tullessa Jumalan moraaliauktoriteettinaan ja ottaneet tilalle jonkun muun maailmankuvan, vaikkapa tieteen, mutta Nietzschen ”jumalan kuolema” voidaan tulkita myös laajemmassa merkityksessä niin, että siihen kuuluvat myös tieteellisten tai metafyysisten ”uskontojen” kuolema. Hän halusi olla mukana hautaamassa kaikenlaista uskoa johonkin uskomusjoukkoon. Nietzsche tarjoaakin objektiivisen merkityksen romahtaessa ideaa itsensä luomisesta. Nietzschen mielestä kuvamme itsestämme on joustava, ja näin meillä on mahdollisuus muovata itseämme; tulevilla teoillamme voimme valaista valintojamme menneestä ja näin luoda itseämme syntymästä kuolemaan. Itsensä luominen vaatii itsekuria ja näin Nietzsche tuleekin nostaneeksi yhden mielenpiirteen muiden yli – nimittäin kovuuden. Nietzschen ajatukset kansan välttämättömästä eliitistä, heikkojen karsiutumisesta ja elämästä taisteluna paljastavat hänen taipumuksensa sosiaalidarwinismiin. Tulemme myöhemmin näkemään missä maassa Nietzschen tekstiä luettiin passionaattisen valikoivasti ja jopa vääristellen.
Luonnontilan raakalaismaisuudesta päästään, kun sovitaan yhteisistä moraalisäännöistä; niinpä yhteisöllisyys vähentää itsekkyyttä – on parempi tehdä yhteistyötä kuin olla yhteisönsä hyljeksimä. Jotkut ovat tajunneet, että hyötyvät enemmän vaikuttaessaan moraalisilta kuin oikeastaan olemalla sitä. Näin ollen kehittynyt oman edun tavoittelu johtaa käsitykseen, että maine ja mielikuva ratkaisevat enemmän kuin se, mitä ihminen todella on. Ihmisen elämä on täynnä moraalisia valintoja. Niitä tapahtuu ajassa, paikassa ja erilaisissa tilanteissa. Siksi moraalihistoriaa tutkiessa tulee aina ottaa huomioon kyseisen ajan psyko-sosiaalis-taloudellinen -näkökulma. 
Tarkastellaan teoksessa tiuhaan esiintynyttä käsitettä ”moraaliresurssi.” Se ilmenee tavoissamme reagoida ihmisten erilaisiin tekemisiin. Nämä reaktiot liittyvät moraali-identiteettimme. Hirmuhallintojen alaisuudessa eläneiden ihmisten moraaliresursseihin kuuluvat inhimilliset reaktiot on yleensä poljettu maahan, vaikkapa auktoriteetin luomalla pelolla: mielikuvitus on tältä osin ollut ilmeisen rajaton. Kun yksilön elämä riippuu pitkälle systeemistä, sitä on myös helppo kontrolloida. Seuraavaksi katsomme mitä resurssien tallominen on käytännössä tarkoittanut.
Työpaikan menetys, läheisten riivaaminen, kidutus, elämän vaikeuttaminen kaikilla sen käytännön tasoilla, taka-ajatuksen etsiminen jokaisesta teosta, kuolema – kaikki nämä tai osa näistä, jos satut kuulumaan demonisoituun etniseen ryhmään tai elät yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Huomio vaikuttaa hyvin satunnaiselta, huonolta tuurilta, mutta teos kuvaa hätkähdyttävillä esimerkeillään mm. Stalinin hallinnon karmaisevaa suunnitelmallisuutta. Se perustui pitkälti kaikkein lievimpään petturuuden muotoon, nimittäin passiivisuuteen, ympäristön ilmeisiä vääryyksiä kohtaan. ”Itsensä varjeleminen yleensä vaati tällaista myötätunnon kieltämistä. ” (Luku 27, s. 338). Hyytävä suunnitelmallisuus tulee esiin paitsi tällaisella ihmisen perustarpeistoon puuttumisella, myös suorastaan julmana huumorina, kun pahamaineiselle keskitysleirille, Gulagiin, vievä tie paljastuu kartasta katsottuna pääkallon muotoiseksi. Lukija voi vain ihmetellä, onko joku todella suunnitellut kaiken tuollaisen tappamisen? Synnyttääkseen jotain muuta ja uutta? Asetelma on irvokas.
Itsensä etäännyttäminen uhreista tekee hirmutöistä helpompia suorittaa. Verrataanpa suorittamista tekoon; tekoa yleensä punnitaan edes himpun verran, mutta suorittaminen on pikemminkin rutiininomaista. Etäännyttämisen takaa on nähtävissä ajatus psykologisesta suojasta, jota katsottiin tarvittavan keskitysleireillä ja sodissa. Uhreilta vietiin heidän ihmisarvonsa ja/tai nimensä, kuin he olisivat eläimiä. On helpompi tappaa lukuja, kuin nimiä. Tämä tilanne oli ilmeinen natsisaksan tapauksessa. Keskitysleireillä itsensä etäännyttäminen uhreista ”Nietzscheläisen” kovuuden keinoin varmisti sen, että keskitysleirit myös toteuttivat heille osoitetut tehtävät. Toiset esimerkit itsensä etäännyttämisestä uhreista ovat a) etäsota ja b) kauppasaarto. Nämä erottavat iskujen suunnittelijat heidän uhreistaan konkreetisella tavalla: heidän välissään on usein tuhansia kilometrejä. Nykyään vitsauksemme on sama, mutta tulee esille erilaisessa ympäristossä. Lähi-idän tilanteesta on tullut niin yleinen käsite, että vain harva uudesta autopommista Gazassa kuuleva ihminen enää kysyy ”kuinka monta kuoli”, vaan ainoastaan ihmettelee ”taasko.”
Gloverin mukaan moraaliresurssien synnyttämät inhimilliset reaktiot, kuten toisen ihmisen kunnioittaminen ja arvokkuuden tunnustaminen, hillitsevät tehokkaasti barbarismia. Emme suinkaan ole päässeet eroon Hobbesilaisesta luonnontilasta, jossa barbaareiksi käsitetään kaikki ulkopuolinen uhka, ja näin puolustautumisesta, hyökkäyksestä ja mahdollisesti sodastakin tulee ainakin itsenäisyyden kannalta hyväksyttävää. Vaikka valtioiden sisällä on yleensä jokin auktoriteetti, joka on luonut yhteiset lait, sellaisia lakeja ei välttämättä olla edes ajateltu valtioiden välille. Vaikuttaakin siltä, että koko Euroopan luisuminen ensimmäiseen maailmansotaan oli seurausta siitä, että elettiin Hobbesilaisen pelon alla. Salamurhan, kansallisloukkauksen, vääristyneen viestinnän ja sodan imun tuloksena ”oli absurdia, että Serbian niin sanostusti loukattua Itävaltaa lähes kaikki Euroopan maat päätyivät sotimaan toisiaan vastaan.” (Luku 21, sivu 257). Sodan imu näytti todella voimansa, kun ”...poliitikot näyttivät kulkeneen sotaan kuin unissaan” joka johtuu ”...osaksi siitä, että heillä ei aina ollut aavistustakaan siitä, kuinka syvällä loukussa he olivat.” (Luku 21, sivu 252). Hallitukset näyttävät luisuvan sodan imuun yhtä helposti kuin muurahainen lihansyöjäkasvin loukkuun. On keksittävä keinoja, joiden avulla hallitukset säätävät sotilaallisia sopimuksia menettämättä hallintaansa niihin. Esimerkiksi Venäjän ulkoministerillä Sazonovilla ei ollut mitään käsitystä liikekannallepanon riskeistä ensimmäisessä maailmansodassa. Hän ei luultavasti tullut ajatelleeksi sitä psykologista ilmapiiriä sodan uhan alla, jota myös Hobbesilaiseksi loukuksi voidaan kutsuttavan: kun vyöry lähtee liikkeelle, sitä on vaikea pysäyttää. Tämä tilanne oli ilmeinen ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta kaikki vyöryt eivät pääty fiaskoon. Koska Yhdysvaltojen presidentti Kennedy oli lukenut ”Elokuun pommit” ja Neuvostoliiton Hrustsev oli viisastunut menneistä sodista, vältettiin ydinsota Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä. Hrustsev osoittikin Kennedylle, että sodan välttämiseksi tulee osapuolten nöyrtyä. Kylmän sodan anti maailmalle oli mielestäni osoittaa ettei nöyrtyminen ole heikkoutta, vaan vahvuutta. Gloverin teos antaa poliittisen hurraa-mitalin tälle suurelle viisaudelle, joka saattoi parhaimmassa tapauksessa välttää ydinsodan.
Byrokratia mahdollistaa välinpitämättömyyden, koska vastuu on sirpaloitunut niin monelle eri taholle – tämä vaikuttaisi olevan yleisempi selitys kansainvälisille kriiseille kuin yhden miehen hirmuvalloille, ikään kuin kaikki kansainvälisestä kriisistä mahdollisesti vastuussa olevat olisivat vain nostaneet kätensä: kuinka tässä näin kävikään? Vertaa diktatuurit, joissa syyllisyyden valokeila kääntyy yhteen ainoaan ihmiseen, diktaattoriin. Opimme ainakin, että vallasta tulee helposti mätää, jos se jakautuu aina vain pienempiin päättäjäelimiin. Ja opimme, että vastuun liiallinen hajauttaminenkin voi mahdollistaa uskomattomia joukkokuolemia. Sanotaan, että jälkiviisaus on helppoa. Sen todella tulisi olla helppoa ajasta ja paikasta riippumatta, sillä ei ole mitään tekosyytä sitoa sidettä enää silmilleen. Näyttää että sanonta ei päde nykymaailmaan. Jos on helppoa olla jälkiviisas, niin kuinka on mahdollista, että systemaattista tappamista esiintyy vieläkin, koko ajan? Teos toki tuo ehdotuksia parannuksille, mutta näyttää alistuvan ainakin jollain tasolla huomioon, että ”ihmiskunta tarvitsee sotansa.” (Ilkka Luoma).
Jugoslavian sota on esimerkki tribaalisodasta. Yksinkertaistettuna, sellaiseen tarvitaan kohtuullisen pienelle alueelle jakautuneita heimoja, ja yhden tarpeeksi vallassa kiinni olevan ihmisen lietsomaan nationalistista henkeä. Valta-asemaa, johon ihminen on päässyt, ei yleensä haluta menettää. Kuten valtioteoriassa pätee valtioihin, näyttää hallitsijoihinkin pätevän käsitteet imperialisti, status quo tai prestiisi - eli joko hallitsija haluaa lisää valtaa tai vallallensa lisää tilaa, pitää statuksensa nykytilaansa vastaavana tai mahtailla voimillaan. Slobodan Milosevic ja hänen ideansa Suur-Serbiasta tappoi tuhansia ihmisiä. Tribaalisota syttyy harvoin itsestään, vaan sen takana on systemaattinen koneisto, jonka pääasiallisena tehtävänä on aiheuttaa Hobbesilaista pelkoa. Yksiselitteisiä tribaalikansakuntia on harvassa. Yleisempää onkin törmätä nk. maatuskanuken ongelmaan: yhden kansakunnan sisältä löytyykin pienempi, joka haluaa vapaaksi, ja sen sisällä on yksi vielä pienempi - joka haluaa vapaaksi. ”Tämä on niin yleinen ongelma, että vähemmistöjen aseman turvaavien yleisten vähimmäisvaatimusten täyttäminen voisi olla kansainvälisen tunnustamisen ehto.” (Luku 16, sivu 179). Näin ei olisi enää maan sisäinen asia, miten kansakunta kohtelee vähemmistöjään.
Tarvitaan siis oikeasti tehokas kansainvälinen liittoutuma hillitsemään tribalismia, vallitsevia sisällissotia ja paikallisia kriisejä. Yhdistyneet Kansakunnat (YK) on listannut toki ihmisoikeuksia, mutta sen on nähty epäonnistuvan aina Ruandasta Bosniaan. Bosnian sodan aikana serbi irvaili vapautuneesti YK:n sotilaalle – sillä hän tiesi, että YK:n sotilas ei voi vastata aseellisesti, eli ylipäänsä hallita tilannetta ollenkaan. ”Voimankäytön kieltävä politiikka ei onnistunut lopettamaan sotaa. YK ei herättänyt serbijohtajissa hobbesilaista kauhua.” (Luku 16, s. 181). Riittävä voimankäyttö näyttää siis olevan globaalin Leviathanin onnistumiselle tärkeä asia. Mielenkiintoiseksi asian tekeekin se, missä vaiheessa voimaa on riittävästi, eikä liikaa – emme suinkaan halua Leviathanista kauhudiktatuuria. Arthashastran mukaan ”it's all about the king”. Kuningas johtaa, kuuntelee ja on poliitikko. Sakko- ja rangaistussysteemillä pyritään puhtaaseen valtioon ja myös ”puhtaaseen kuninkuuteen” sillä myös kuningas on sakkojärjestelmän alaisuudessa – toivoisin samaa tapahtuvan nykyäänkin. ”Puhdas” valtio taas saa luottamusta kansalaisten keskuudesta. Jo tämä muinainen intialainen tutkielma valtion johtamisesta ymmärsi valtion psykologisen luonteen. Ei ole todellakaan helppoa saavuttaa yksiselitteistä Leviathania, enkä usko, että se on ihmisten keskuudessa edes mahdollista. Sen todistavat kaikki konfliktit nyt ja tulevaisuudessa. Mielestäni YK on suhteellisen hyvä hahmotelma siitä, minkälaisen väliin tulevan voiman tulee olla erilaisissa kriiseissä, mutta valitettavasti se useinmiten sirpaloituu moniksi pieniksi pulmiksi isojen ongelmien edessä.
Tuntuu, että ihmiskunta on vasta teini-iässä tutkimusmatkallaan itseensä. Psyykkisenä olentona se kohtaa jatkuvasti itsestään uutta. Ei ole ihme että ongelmia on ollut, sillä ihmiskunnan kasvu on ollut räjähdysmäistä ainakin viimeisen sadan vuoden aikana. Lukiessani Gloverin kuvauksia lähitaistelusta Maon utopistiseen kulttuurivallankumoukseen, mieleeni piirtyy kuva räjähtäneestä ihmiskunnan kasvusta joka maapallon kolkkaan. Syntyy uskomattoman monia kulttuureja ja käsitys ”meistä” ja ”niistä”. Kuten yksilö teini-iässään tasapainoilee Freudin psyyken kolmella tasolla, (id, ego, superego) myös ihmiskunta ryhmänä joutuu käsittelemään suhteensa itsensä ja muiden välillä. Ymmärtääkseni kirja pyrkii saamaan kiinni siitä ihmismielen puolesta, joka itse, erikseen ja yhdessä, päätyy hyväksymään yhä uudestaan tilanteita, joita ei kaiken ihmisjärjen mukaan tulisi ikinä tapahtua. Jokainen voi tuomita ihmisen tappamisen, mutta yleensä näemme sen tapahtuvan hyvinkin helposti. Viimeisen sadan vuoden kokemuksella joudumme myöntämään, että id on yhä tiukasti mukanamme: ”aloin tappaa kaikilla osaamillani tavoilla, se vain tuli jostain, niin voi käydä kenelle tahansa.” (Sotilas My Lain -verilöylystä).
Olemme jatkuvassa kehityksen tilassa. Kehitys voi moraalin kannalta olla negatiivista tai positiivista. Kysymys onkin, kenen tai minkä suhteen moraali on hyväksyttävää ja millä perusteilla sen toteutuminen on joko hyvää, huonoa tai jotain niiden väliltä. Filosofian tähden toivottavinta olisi mielestäni tiedonkulun vääristelemättömyys. Informaatiota ajankohtaisista tapahtumista tulisi saada mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Nykyajan toivo asetetaan tässäkin kohtaa internetiin riippumattomana informaation lähteenä. Yksilöllä tulee olla vastuu mielipiteistään: ne tulee voida perustella, ei vain omasta, vaan myös muiden näkökulmista. Vapaa informaation kulku tulee taata jokaisessa valtiossa kautta telluksen. Salakavalan utopistisia kulttuurivallankumouksia (kuten Maon Kiina) ei pääsisi tällaisissa olosuhteissa helposti syntymään. Moraali-identiteetillemme on tärkeää saada kehittyä terveessä ympäristössä. On oltava tilaa myös virheille, sillä ne ovat välttämättömiä tiellämme parempaan. Filosofialle toivon syntyvän enemmän tilausta ihmiskunnan tullessa uuden vuosituhannen kynnykselle. Kun sadan vuoden ajan tähtäimenä on kasvattaa vain omaa, päädymme vääristymiin ja epäsuhteisiin – ajatellaanpa vaikka länsimaita ja kehitysmaita. Toivottavasti ymmärrämme itseämme kehittyvänä lajina, emmekä ajattelisi olevamme valmiita johonkin muottiin. Nimittäin muotti on juuri se asia, jonka turvin moni yhteiskunta on ideoinut menestystarinansa (kuten Hitler ja hänen näkemyksensä kovuudesta tai arjalaisesta rodusta).
Aivojemme vegetatiivisin osa on ollut mukana ihmislajin kehityksessä niin kauan kuin ihminen itsekin. Alkukantaisimpia tunteita ovat mm. temperamentiin liittyvä aggressio tai näläntunne. Koska ihminen lajina on kehittynyt radikaalisti lyhyessä ajassa, on ilmiselvää, että ”rapatessa roiskuu”. Kehityksen ensimmäinen askel on usein tehdä virhe. Olisin hämmästyneempi rauhanomaisesta vuosisadasta kuin konflikteja täynnä olevasta sellaisesta. Sodankäyntiä on esiintynyt tuhansia vuosia mutta koskaan aikaisemmin ei ihminen ole seisonut 1900-lukua vastaavassa tilanteessa.
Jonathan Gloverin historioitsija valtaa teoksesta mielestäni leijonanosan, jättäen aidolle filosofiselle pohdinnalle vähemmän tilaa. Teos etenee tarkkoihinkin huomioihin historian kulusta viime vuosisadasta. Filosofiaa olisi voinut olla enemmän – kuten mielenfilosofiaa siitä, kuinka ihminen reagoi entuudestaan epätuttuun tilanteeseen. Se olisi voinut avata ovia tarkastelemaan esimerkiksi Hobbesilaista pelon idiä. Kaiken kaikkiaan 600-sivuinen teos ainakin selventää mitä konflikteja ihmislaji on lähihistorian aikana käynyt läpi, ja toivottavasti osaltaan tekee nämä tilanteet meille ennestään tutuiksi, jotta tulevaisuudessa osaisimme reagoida ainakin eri tavalla.