sunnuntai, 26. joulukuu 2010

Ihmisyys: viime vuosisadan moraalihistoriasta

 

Ihmisyys
Brittiläisen historioitsijan ja filosofin Jonathan Gloverin teos ihmisyydestä kuvaa 1900-luvun historian hirmuhallintojen ja sotien tapahtumia, ja laajemmin, niihin johtaneita psykologisia ja poliittisia syitä - esimerkiksi kuinka ensimmäiseen maailmansotaan luisuttiin, tai kuinka systemaattista tappaminen oli mitä erilaisimmissa hallinnoissa ympäri maailman. On siis kyse viime vuosisadan moraalihistoriasta ja ihmisyydestä epäinhimillisyyden vastakohtana; inhimillisyydestä, ja yrityksestä määritellä tällainen ihmisyyden idea. Glover huomaa perinteisen anglosaksisen etiikan puutteet, koska siltä puuttuu yhteys joihinkin 1900-luvun ihmisten aiheuttamiin onnettomuuksiin. Etiikalla olisi paljon opittavaa, jos näita yhteyksiä tutkittaisiin lisää. Teoksen alkusanat kuuluvatkin: "Filosofian tärkein tehtävä 1900-luvulla on selvittää suhteensa 1900-luvun historiaan." (R.C Collingwod: An Autobiography). Mielestäni etiikan tärkein tehtävä 1900-luvulla on selvittää suhteensa 1900-luvun historiaan.
Teos lähtee liikkeelle filosofista, jonka ajatuksista osa muodostui viime vuosisadan ajattelun ja elämän taustaoletuksiksi. Yllättäen kirjoittajan tekstistä voi haistaa läpi kyseiselle filosofille suunnattua kritiikkiä puhtaan analyyttisen otteen sijaan. Kuten niin moni nykyäänkin, Friedrich Nietzsche inhosi ajatusta siitä että moraali oikeutettaisiin uskonnolla - millä tahansa niistä. Nietzsche hylkäsi monille niin yleisen tavan johtaa elämänsä arvot maailmankuvastaan. (Maailmankuviksi voidaan katsoa uskonto, tiede tai metafysiikka). Moni on hyljännyt nykypäivään tullessa Jumalan moraaliauktoriteettinaan ja ottaneet tilalle jonkun muun maailmankuvan, vaikkapa tieteen, mutta Nietzschen ”jumalan kuolema” voidaan tulkita myös laajemmassa merkityksessä niin, että siihen kuuluvat myös tieteellisten tai metafyysisten ”uskontojen” kuolema. Hän halusi olla mukana hautaamassa kaikenlaista uskoa johonkin uskomusjoukkoon. Nietzsche tarjoaakin objektiivisen merkityksen romahtaessa ideaa itsensä luomisesta. Nietzschen mielestä kuvamme itsestämme on joustava, ja näin meillä on mahdollisuus muovata itseämme; tulevilla teoillamme voimme valaista valintojamme menneestä ja näin luoda itseämme syntymästä kuolemaan. Itsensä luominen vaatii itsekuria ja näin Nietzsche tuleekin nostaneeksi yhden mielenpiirteen muiden yli – nimittäin kovuuden. Nietzschen ajatukset kansan välttämättömästä eliitistä, heikkojen karsiutumisesta ja elämästä taisteluna paljastavat hänen taipumuksensa sosiaalidarwinismiin. Tulemme myöhemmin näkemään missä maassa Nietzschen tekstiä luettiin passionaattisen valikoivasti ja jopa vääristellen.
Luonnontilan raakalaismaisuudesta päästään, kun sovitaan yhteisistä moraalisäännöistä; niinpä yhteisöllisyys vähentää itsekkyyttä – on parempi tehdä yhteistyötä kuin olla yhteisönsä hyljeksimä. Jotkut ovat tajunneet, että hyötyvät enemmän vaikuttaessaan moraalisilta kuin oikeastaan olemalla sitä. Näin ollen kehittynyt oman edun tavoittelu johtaa käsitykseen, että maine ja mielikuva ratkaisevat enemmän kuin se, mitä ihminen todella on. Ihmisen elämä on täynnä moraalisia valintoja. Niitä tapahtuu ajassa, paikassa ja erilaisissa tilanteissa. Siksi moraalihistoriaa tutkiessa tulee aina ottaa huomioon kyseisen ajan psyko-sosiaalis-taloudellinen -näkökulma. 
Tarkastellaan teoksessa tiuhaan esiintynyttä käsitettä ”moraaliresurssi.” Se ilmenee tavoissamme reagoida ihmisten erilaisiin tekemisiin. Nämä reaktiot liittyvät moraali-identiteettimme. Hirmuhallintojen alaisuudessa eläneiden ihmisten moraaliresursseihin kuuluvat inhimilliset reaktiot on yleensä poljettu maahan, vaikkapa auktoriteetin luomalla pelolla: mielikuvitus on tältä osin ollut ilmeisen rajaton. Kun yksilön elämä riippuu pitkälle systeemistä, sitä on myös helppo kontrolloida. Seuraavaksi katsomme mitä resurssien tallominen on käytännössä tarkoittanut.
Työpaikan menetys, läheisten riivaaminen, kidutus, elämän vaikeuttaminen kaikilla sen käytännön tasoilla, taka-ajatuksen etsiminen jokaisesta teosta, kuolema – kaikki nämä tai osa näistä, jos satut kuulumaan demonisoituun etniseen ryhmään tai elät yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Huomio vaikuttaa hyvin satunnaiselta, huonolta tuurilta, mutta teos kuvaa hätkähdyttävillä esimerkeillään mm. Stalinin hallinnon karmaisevaa suunnitelmallisuutta. Se perustui pitkälti kaikkein lievimpään petturuuden muotoon, nimittäin passiivisuuteen, ympäristön ilmeisiä vääryyksiä kohtaan. ”Itsensä varjeleminen yleensä vaati tällaista myötätunnon kieltämistä. ” (Luku 27, s. 338). Hyytävä suunnitelmallisuus tulee esiin paitsi tällaisella ihmisen perustarpeistoon puuttumisella, myös suorastaan julmana huumorina, kun pahamaineiselle keskitysleirille, Gulagiin, vievä tie paljastuu kartasta katsottuna pääkallon muotoiseksi. Lukija voi vain ihmetellä, onko joku todella suunnitellut kaiken tuollaisen tappamisen? Synnyttääkseen jotain muuta ja uutta? Asetelma on irvokas.
Itsensä etäännyttäminen uhreista tekee hirmutöistä helpompia suorittaa. Verrataanpa suorittamista tekoon; tekoa yleensä punnitaan edes himpun verran, mutta suorittaminen on pikemminkin rutiininomaista. Etäännyttämisen takaa on nähtävissä ajatus psykologisesta suojasta, jota katsottiin tarvittavan keskitysleireillä ja sodissa. Uhreilta vietiin heidän ihmisarvonsa ja/tai nimensä, kuin he olisivat eläimiä. On helpompi tappaa lukuja, kuin nimiä. Tämä tilanne oli ilmeinen natsisaksan tapauksessa. Keskitysleireillä itsensä etäännyttäminen uhreista ”Nietzscheläisen” kovuuden keinoin varmisti sen, että keskitysleirit myös toteuttivat heille osoitetut tehtävät. Toiset esimerkit itsensä etäännyttämisestä uhreista ovat a) etäsota ja b) kauppasaarto. Nämä erottavat iskujen suunnittelijat heidän uhreistaan konkreetisella tavalla: heidän välissään on usein tuhansia kilometrejä. Nykyään vitsauksemme on sama, mutta tulee esille erilaisessa ympäristossä. Lähi-idän tilanteesta on tullut niin yleinen käsite, että vain harva uudesta autopommista Gazassa kuuleva ihminen enää kysyy ”kuinka monta kuoli”, vaan ainoastaan ihmettelee ”taasko.”
Gloverin mukaan moraaliresurssien synnyttämät inhimilliset reaktiot, kuten toisen ihmisen kunnioittaminen ja arvokkuuden tunnustaminen, hillitsevät tehokkaasti barbarismia. Emme suinkaan ole päässeet eroon Hobbesilaisesta luonnontilasta, jossa barbaareiksi käsitetään kaikki ulkopuolinen uhka, ja näin puolustautumisesta, hyökkäyksestä ja mahdollisesti sodastakin tulee ainakin itsenäisyyden kannalta hyväksyttävää. Vaikka valtioiden sisällä on yleensä jokin auktoriteetti, joka on luonut yhteiset lait, sellaisia lakeja ei välttämättä olla edes ajateltu valtioiden välille. Vaikuttaakin siltä, että koko Euroopan luisuminen ensimmäiseen maailmansotaan oli seurausta siitä, että elettiin Hobbesilaisen pelon alla. Salamurhan, kansallisloukkauksen, vääristyneen viestinnän ja sodan imun tuloksena ”oli absurdia, että Serbian niin sanostusti loukattua Itävaltaa lähes kaikki Euroopan maat päätyivät sotimaan toisiaan vastaan.” (Luku 21, sivu 257). Sodan imu näytti todella voimansa, kun ”...poliitikot näyttivät kulkeneen sotaan kuin unissaan” joka johtuu ”...osaksi siitä, että heillä ei aina ollut aavistustakaan siitä, kuinka syvällä loukussa he olivat.” (Luku 21, sivu 252). Hallitukset näyttävät luisuvan sodan imuun yhtä helposti kuin muurahainen lihansyöjäkasvin loukkuun. On keksittävä keinoja, joiden avulla hallitukset säätävät sotilaallisia sopimuksia menettämättä hallintaansa niihin. Esimerkiksi Venäjän ulkoministerillä Sazonovilla ei ollut mitään käsitystä liikekannallepanon riskeistä ensimmäisessä maailmansodassa. Hän ei luultavasti tullut ajatelleeksi sitä psykologista ilmapiiriä sodan uhan alla, jota myös Hobbesilaiseksi loukuksi voidaan kutsuttavan: kun vyöry lähtee liikkeelle, sitä on vaikea pysäyttää. Tämä tilanne oli ilmeinen ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta kaikki vyöryt eivät pääty fiaskoon. Koska Yhdysvaltojen presidentti Kennedy oli lukenut ”Elokuun pommit” ja Neuvostoliiton Hrustsev oli viisastunut menneistä sodista, vältettiin ydinsota Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä. Hrustsev osoittikin Kennedylle, että sodan välttämiseksi tulee osapuolten nöyrtyä. Kylmän sodan anti maailmalle oli mielestäni osoittaa ettei nöyrtyminen ole heikkoutta, vaan vahvuutta. Gloverin teos antaa poliittisen hurraa-mitalin tälle suurelle viisaudelle, joka saattoi parhaimmassa tapauksessa välttää ydinsodan.
Byrokratia mahdollistaa välinpitämättömyyden, koska vastuu on sirpaloitunut niin monelle eri taholle – tämä vaikuttaisi olevan yleisempi selitys kansainvälisille kriiseille kuin yhden miehen hirmuvalloille, ikään kuin kaikki kansainvälisestä kriisistä mahdollisesti vastuussa olevat olisivat vain nostaneet kätensä: kuinka tässä näin kävikään? Vertaa diktatuurit, joissa syyllisyyden valokeila kääntyy yhteen ainoaan ihmiseen, diktaattoriin. Opimme ainakin, että vallasta tulee helposti mätää, jos se jakautuu aina vain pienempiin päättäjäelimiin. Ja opimme, että vastuun liiallinen hajauttaminenkin voi mahdollistaa uskomattomia joukkokuolemia. Sanotaan, että jälkiviisaus on helppoa. Sen todella tulisi olla helppoa ajasta ja paikasta riippumatta, sillä ei ole mitään tekosyytä sitoa sidettä enää silmilleen. Näyttää että sanonta ei päde nykymaailmaan. Jos on helppoa olla jälkiviisas, niin kuinka on mahdollista, että systemaattista tappamista esiintyy vieläkin, koko ajan? Teos toki tuo ehdotuksia parannuksille, mutta näyttää alistuvan ainakin jollain tasolla huomioon, että ”ihmiskunta tarvitsee sotansa.” (Ilkka Luoma).
Jugoslavian sota on esimerkki tribaalisodasta. Yksinkertaistettuna, sellaiseen tarvitaan kohtuullisen pienelle alueelle jakautuneita heimoja, ja yhden tarpeeksi vallassa kiinni olevan ihmisen lietsomaan nationalistista henkeä. Valta-asemaa, johon ihminen on päässyt, ei yleensä haluta menettää. Kuten valtioteoriassa pätee valtioihin, näyttää hallitsijoihinkin pätevän käsitteet imperialisti, status quo tai prestiisi - eli joko hallitsija haluaa lisää valtaa tai vallallensa lisää tilaa, pitää statuksensa nykytilaansa vastaavana tai mahtailla voimillaan. Slobodan Milosevic ja hänen ideansa Suur-Serbiasta tappoi tuhansia ihmisiä. Tribaalisota syttyy harvoin itsestään, vaan sen takana on systemaattinen koneisto, jonka pääasiallisena tehtävänä on aiheuttaa Hobbesilaista pelkoa. Yksiselitteisiä tribaalikansakuntia on harvassa. Yleisempää onkin törmätä nk. maatuskanuken ongelmaan: yhden kansakunnan sisältä löytyykin pienempi, joka haluaa vapaaksi, ja sen sisällä on yksi vielä pienempi - joka haluaa vapaaksi. ”Tämä on niin yleinen ongelma, että vähemmistöjen aseman turvaavien yleisten vähimmäisvaatimusten täyttäminen voisi olla kansainvälisen tunnustamisen ehto.” (Luku 16, sivu 179). Näin ei olisi enää maan sisäinen asia, miten kansakunta kohtelee vähemmistöjään.
Tarvitaan siis oikeasti tehokas kansainvälinen liittoutuma hillitsemään tribalismia, vallitsevia sisällissotia ja paikallisia kriisejä. Yhdistyneet Kansakunnat (YK) on listannut toki ihmisoikeuksia, mutta sen on nähty epäonnistuvan aina Ruandasta Bosniaan. Bosnian sodan aikana serbi irvaili vapautuneesti YK:n sotilaalle – sillä hän tiesi, että YK:n sotilas ei voi vastata aseellisesti, eli ylipäänsä hallita tilannetta ollenkaan. ”Voimankäytön kieltävä politiikka ei onnistunut lopettamaan sotaa. YK ei herättänyt serbijohtajissa hobbesilaista kauhua.” (Luku 16, s. 181). Riittävä voimankäyttö näyttää siis olevan globaalin Leviathanin onnistumiselle tärkeä asia. Mielenkiintoiseksi asian tekeekin se, missä vaiheessa voimaa on riittävästi, eikä liikaa – emme suinkaan halua Leviathanista kauhudiktatuuria. Arthashastran mukaan ”it's all about the king”. Kuningas johtaa, kuuntelee ja on poliitikko. Sakko- ja rangaistussysteemillä pyritään puhtaaseen valtioon ja myös ”puhtaaseen kuninkuuteen” sillä myös kuningas on sakkojärjestelmän alaisuudessa – toivoisin samaa tapahtuvan nykyäänkin. ”Puhdas” valtio taas saa luottamusta kansalaisten keskuudesta. Jo tämä muinainen intialainen tutkielma valtion johtamisesta ymmärsi valtion psykologisen luonteen. Ei ole todellakaan helppoa saavuttaa yksiselitteistä Leviathania, enkä usko, että se on ihmisten keskuudessa edes mahdollista. Sen todistavat kaikki konfliktit nyt ja tulevaisuudessa. Mielestäni YK on suhteellisen hyvä hahmotelma siitä, minkälaisen väliin tulevan voiman tulee olla erilaisissa kriiseissä, mutta valitettavasti se useinmiten sirpaloituu moniksi pieniksi pulmiksi isojen ongelmien edessä.
Tuntuu, että ihmiskunta on vasta teini-iässä tutkimusmatkallaan itseensä. Psyykkisenä olentona se kohtaa jatkuvasti itsestään uutta. Ei ole ihme että ongelmia on ollut, sillä ihmiskunnan kasvu on ollut räjähdysmäistä ainakin viimeisen sadan vuoden aikana. Lukiessani Gloverin kuvauksia lähitaistelusta Maon utopistiseen kulttuurivallankumoukseen, mieleeni piirtyy kuva räjähtäneestä ihmiskunnan kasvusta joka maapallon kolkkaan. Syntyy uskomattoman monia kulttuureja ja käsitys ”meistä” ja ”niistä”. Kuten yksilö teini-iässään tasapainoilee Freudin psyyken kolmella tasolla, (id, ego, superego) myös ihmiskunta ryhmänä joutuu käsittelemään suhteensa itsensä ja muiden välillä. Ymmärtääkseni kirja pyrkii saamaan kiinni siitä ihmismielen puolesta, joka itse, erikseen ja yhdessä, päätyy hyväksymään yhä uudestaan tilanteita, joita ei kaiken ihmisjärjen mukaan tulisi ikinä tapahtua. Jokainen voi tuomita ihmisen tappamisen, mutta yleensä näemme sen tapahtuvan hyvinkin helposti. Viimeisen sadan vuoden kokemuksella joudumme myöntämään, että id on yhä tiukasti mukanamme: ”aloin tappaa kaikilla osaamillani tavoilla, se vain tuli jostain, niin voi käydä kenelle tahansa.” (Sotilas My Lain -verilöylystä).
Olemme jatkuvassa kehityksen tilassa. Kehitys voi moraalin kannalta olla negatiivista tai positiivista. Kysymys onkin, kenen tai minkä suhteen moraali on hyväksyttävää ja millä perusteilla sen toteutuminen on joko hyvää, huonoa tai jotain niiden väliltä. Filosofian tähden toivottavinta olisi mielestäni tiedonkulun vääristelemättömyys. Informaatiota ajankohtaisista tapahtumista tulisi saada mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Nykyajan toivo asetetaan tässäkin kohtaa internetiin riippumattomana informaation lähteenä. Yksilöllä tulee olla vastuu mielipiteistään: ne tulee voida perustella, ei vain omasta, vaan myös muiden näkökulmista. Vapaa informaation kulku tulee taata jokaisessa valtiossa kautta telluksen. Salakavalan utopistisia kulttuurivallankumouksia (kuten Maon Kiina) ei pääsisi tällaisissa olosuhteissa helposti syntymään. Moraali-identiteetillemme on tärkeää saada kehittyä terveessä ympäristössä. On oltava tilaa myös virheille, sillä ne ovat välttämättömiä tiellämme parempaan. Filosofialle toivon syntyvän enemmän tilausta ihmiskunnan tullessa uuden vuosituhannen kynnykselle. Kun sadan vuoden ajan tähtäimenä on kasvattaa vain omaa, päädymme vääristymiin ja epäsuhteisiin – ajatellaanpa vaikka länsimaita ja kehitysmaita. Toivottavasti ymmärrämme itseämme kehittyvänä lajina, emmekä ajattelisi olevamme valmiita johonkin muottiin. Nimittäin muotti on juuri se asia, jonka turvin moni yhteiskunta on ideoinut menestystarinansa (kuten Hitler ja hänen näkemyksensä kovuudesta tai arjalaisesta rodusta).
Aivojemme vegetatiivisin osa on ollut mukana ihmislajin kehityksessä niin kauan kuin ihminen itsekin. Alkukantaisimpia tunteita ovat mm. temperamentiin liittyvä aggressio tai näläntunne. Koska ihminen lajina on kehittynyt radikaalisti lyhyessä ajassa, on ilmiselvää, että ”rapatessa roiskuu”. Kehityksen ensimmäinen askel on usein tehdä virhe. Olisin hämmästyneempi rauhanomaisesta vuosisadasta kuin konflikteja täynnä olevasta sellaisesta. Sodankäyntiä on esiintynyt tuhansia vuosia mutta koskaan aikaisemmin ei ihminen ole seisonut 1900-lukua vastaavassa tilanteessa.
Jonathan Gloverin historioitsija valtaa teoksesta mielestäni leijonanosan, jättäen aidolle filosofiselle pohdinnalle vähemmän tilaa. Teos etenee tarkkoihinkin huomioihin historian kulusta viime vuosisadasta. Filosofiaa olisi voinut olla enemmän – kuten mielenfilosofiaa siitä, kuinka ihminen reagoi entuudestaan epätuttuun tilanteeseen. Se olisi voinut avata ovia tarkastelemaan esimerkiksi Hobbesilaista pelon idiä. Kaiken kaikkiaan 600-sivuinen teos ainakin selventää mitä konflikteja ihmislaji on lähihistorian aikana käynyt läpi, ja toivottavasti osaltaan tekee nämä tilanteet meille ennestään tutuiksi, jotta tulevaisuudessa osaisimme reagoida ainakin eri tavalla.
 
 
 
 
 

lauantai, 16. lokakuu 2010

Maailmanpolitiikan perusteet (oppimispäiväkirja)

Oppimispäiväkirja maailmanpolitiikan perusteet (syksy -10)

Luento 1 Mitä maailmanpolitiikka on?

Politiikka tulee kreikankielisestä sanasta polis, paikka, jonne ihmiset kokoontuvat päättämään asioista. Julkisilla areenoilla käydyt keskustelut olivat tuon ajan varhaisinta politisointia. Ensin on hyvä määrittää käsitteet 1) politisointi - polity - politicization ja 2) politikointi - policy - politicking.

1) Esimerkkejä politystä, eli poliittisesta tilasta, ovat mm. Kansallis-Suomi, Globaali-Suomi, EU tai kansallissosialistinen Saksa. Poliittisessa tilassa on kyse identiteetin rakentamisesta tietylle ihmisryhmälle. Vaikuttavin esimerkki identiteetin rakentamisesta kokonaiselle kansakunnalle oli kansallissosialistinen Saksa, jossa luennolla näytetyssä kuvassa hakaristiliput liehuivat suurina ja ihmismassat kuvattiin yhtenä ja samana massana. Politisointi on johtajien tapa argumentoida idea ”politystä” kansalle.

2) Policyssä on kyse politiikan luomisesta ja markkinoimisesta sitä byrokraateille ja kansalaisille. Esimerkkeinä tällaisista ”markkinoinneista” ovat mm. USAn hyökkääminen Irakiin vuonna 2003 tai Kekkosen sopimus Suomen liittymisestä läntiseen liittymään EFTAan. Politiikan tarkoituksena on johtajille vallan pitäminen, kasvattaminen, luominen ja ennen kaikkea sen varmistaminen. Kuten Max Weberinkin sanoo ”elämme politiikalle, elämme politiikasta.”

Luento 2 Arkaaiset järjestelmät

Thomas Hobbesin teos Leviathan (1651) on kuvaus alkupisteen ongelmasta. Alkupiste on tila, jossa ei esiinny pelkoa auktoriteetista. Hobbesille tuo auktoriteetti oli ”Leviathan”. Kuinka pitkälle ihmisen historiassa on päästy Leviathanin kuvaamasta alkupisteen ongelmasta? On tarkasteltava esikansainvälisiä järjestelmiä välillä 80 000 v – 20 000v – 10 000 v – 5000 vuotta. Ensin ihmiset muodostivat pieniä vaeltavia yhteisöjä sukunsa kesken, jossa metsäjä-keräilijä – kulttuuri tuotti tarvittavan energian. Laajaa yhteistoimintaakin oli, nk. ”festivitas” – tapahtumat keräsivät yhteisöjä ja mahdollistivat geenien sekoittumisen, hienommin sanottuna sosiaalisen interaktion geometrian. Lopulta vaeltamisen sijaan ihmiset ryhtyivät pysymään paikoillaan. Paikallaan pysyvät yhteisöt synnyttivät maanviljelyn, joka puolestaan synnytti ylijäämää säilöön. Sitä pystyttiin ryöstämään: sodan käynnin varhainen malli. Esikansainvälisten järjestelmien organisaatioiden lukumäärä oli kovin suuri, vrt. nykyään YHÄ suurempia massoja hallitaan YHÄ pienemmällä organisaatiolukumäärällä: kehitys on huomattava. Lopulta syntyi kaupunkivaltioita, imperiumeja, jotka eivät enää perustuneet sukulaisuussuhteisiin. Ensimmäistä kertaa urbanisaatio ja maaseutu erottautuivat toisistaan. Näihin aikoihin, kun työnjako syntyi, mahdollisti se vapaa-ajan ja syntyi myös sivistys. Valtion hallinnan kehitys 1600-luvulta 1900-luvulle on muuttunut suuresti absoluuttisesta monarkiasta nykyaikaiseen nationalismiin, kansan suvereeniuteen ja demokratiaan. Nykyaikainen malli on 200 vuotta vanha.

Luento 3 Kautilya

Kautilya kirjoitti Arthashastran eli muinaisen intialaisen tutkielman valtion johtamisesta, talouspolitiikasta ja sotilasstrategiasta. Kirjan ydinajatus lienee ”it’s all about the king”. Kuningas johtaa, kuuntelee ja on poliitikko. Sakko- ja rangaistussysteemillä pyritään puhtaaseen valtakuntaan ja myös ”puhtaaseen kuninkuuteen” sillä myös kuningas on sakkojärjestelmän alaisuudessa – niin useasti toivoisi samaa tapahtuvan nykyäänkin. ”Puhdas” valtio taas saa luottamusta kansalaisten keskuudesta. Jo Kautilya ymmärsi valtion psykologisen luonteen.

Erilaiset valtakuntakehät kuvaavat valtioiden suhteita toisiinsa. Poliittisen geometrian perusmalli katsoo, että naapurisi on vihollisesi, jota valloittaa. Vanhempaa mallia edustaa klassinen imperiaalinen tila ja sen hallinnan suhteellisuus, jossa valta ei ole absoluuttista – se jakaantui maanomistajien ja vasallien kesken sirpalemaisesti. Valtakunnan rajan suhteellisuus tulee ilmi tilanteissa joissa ns. pääkallopaikalla oleva valtio sijaitsee kahden muun välissä, kumartaen kumpaankin suuntaan.

Sota on aina sen 20 000 vuotta vanhan historiansa aikana ollut resursseja tuhlaavaa. Se, joka on heikompi, tehköön rauhan ja vahvempi lähteköön sotaan velvollisuudestaan laajentua. Valloitussodan ideana ei ole vain valloittaa brutaalisti, vaan tuoda heikomman kuninkaan tilalle vahvempi, naapureita silti pillastuttamasta.

Luento 4 Passiot ja intressit

Kun mennään 2000 vuotta eteenpäin, talous alkaa sanella menestymisen ehdot. Miten saada rauha aikaiseksi? Thomas Hobbes esitti ajatuksen oman edun tavoittelusta yhteisen edun hyväksi. Tätä kutsutaan intressiksi; nimenomaan valtio turvaa yksilön. Ajatellaan, että siellä missä kauppaa, siellä on myös lempeyttä. Näin myös barbaarit häviävät kuin itsestään. Talous otetaan yhä enenevissä määrin mukaan politiikkaan. Kun intressi isännöi maailmaa, maailma alkaa tulla ennustettavammaksi. Laki katsoi, että yksilön etuja tulee ajaa, joka olikin uusi yhteiskunnallinen paradigma. Valtion valta alkoi jäädä yleisten markkinoiden (=yrittäjien) jalkoihin. Valtio sai kaikin mokomin suunnitella tieverkostoa talouden sanellessa valtion tilan, jolloin rauhan todennäköisyys kasvaa. Ihminen siis liitettiin romantiikan ajalla ensimmäistä kertaa taloudellisiin riippuvuussuhteisiin eli intressiverkkoon, joka on valtiota suurempi, koska se kattaa koko maailman.

Luento 5 Klassinen geopolitiikka

Kuten Sebastian Munsterin maalaus Manner-Euroopasta kuningattaren muotoisena selvästi osoittaa, niin 1800-luvulla Eurooppalaiset mielsivät itsensä maailmanhallitsijoiksi. Koko maailma oli tähän mennessä valloitettu eikä vähiten siirtomaiden muodossa – Euroopan maiden kasvuimpulssi oli laajenemisessaan huomattava. Tuolloin valtion aajeneminen oli suorastaan normatiivista. Valtion raja onkin Ratzelittaisin luonteeltaan muuttuva: heikot väistyvät voimakkaiden tieltä. On hyvä ymmärtää, että luonnollisia rajoja ei ole olemassa, vaan rajat ovat aina poliittisia. Ratzelittaisin ajatellaan, että oikea, poliittinen raja menee siellä, mistä samaa elämänmuotoa suinkin löytyy. Ratzelin tärkein työnjatkaja oli Rudolf Kjellen. Hänen teoksensa Stormakterna katsoo, että suurvaltiot eivät ole mitään matemaattista, vaan tyranniaa. Sellaiseksi ei tulla ilman voimakasta pyrkimystä laajentua. Ne osat, jotka muodostavat valtion, eli ihmiset, ovat biologisia organismeja joilla on luontainen pyrkimys kasvuun. Valtiolla, joka sekin on luonnollisesti eräänlainen organismi, on joskin myös itsellään pyrkimys kasvuun. Huomattavaa on, että kaupan avulla voitiin käyttää vierasta maaperää hyväksi valloittamatta niitä.

Luento 6 Euraasian geopolitiikka

Edelleen Euraasia oli kaikista tärkein maanosa – siellä oli eniten ihmisiä ja suurin osa taloudellisesta toiminnasta. Euroopassa eri mailla oli erilaiset poliittiset tilanteet. Saksa halusi itsenäisen Euroopan ja sillä oli voimakas pyrkimys laajentua sydänmaahan, jonka eteneminen piti muiden maiden silmissä estää. Oli siis jännitteitä, sillä Euraasian hallitseminen tarkoitti koko muun maailman hallintaa – eikä vähiten Yhdysvaltojen. Uudemman geopolitiikan muotoilija oli amerikkalaistunut Zbigniew Brzezsinski. Hänen mielestään Euraasia oli aivan liian iso ollakseen poliittisesti yhtä. Hänen mielestään Euraasian herruus tulisi kuulua Yhdysvalloille – miksi? Kiinassa ja Intiassa talouskasvu oli huomattava ja Irakista, Iranista ja Turkista löytyi mustaa kultaa, öljyä. Suoranaisen valloittamisen sijaan Yhdysvaltojen ”policy” Euraasian suhteen oli integraatio, ja se tulisi tapahtumaan nimenomaan talouden avulla. Integraation idea oli rauhoittaa Euraasia ja siten myös sen luontainen vastustus Yhdysvaltoja vastaan.

Luento 7 Klassinen realismi

Tämä teoria liittyy Yhdysvaltoihin. Kontingenssi iski Yhdysvaltoihin v. 1929 Wall Streetillä, kun kansainvälinen kauppajärjestelmä alkoi murentua. Politiikka edellyttää rationalismia mutta sen ympärillä on kaikkea päinvastaista, joka johtaa konflikteihin. Kansainvälinen politiikka on samaa kuin valtion sisäinenkin, mutta tapahtuu valtioiden välillä. Valtioiden välillä vallitsee ”luonnontila.” Kansainvälisen politiikan eri tyyppejä ovat 1) status quo – vallan säilyttäminen 2) imperialismi – vallan ekspansio ja 3) prestiisi – vallan näyttäminen. Vuonna -29 tapahtunut kontingenssi ajoi maailmanpoliittisesti eri tiloissa olevat maat, imperialistit ja status quot, toisiaan vastaan.

Suurvaltapolitiikka lähtee kansalaisten emootioista ylpeydestä. Kylmän sodan aikana kaksi suurvaltaa USA ja Neuvostoliitto ajautuivat ns. voimatasapainoon joka johti maat varustelukilpaan, mutta ei sotaan. Voimatasapaino onkin yksi rauhanturvaaja maailmassa. Kollektiivisen turvallisuuden idea mukailee YK:n toimintaideaa jossa ulkopuolisten maiden liittoutuma puuttuu kahden valtion väliseen konfliktiin. Käytännössä tällainen idea ei toimi, kuten YK:sta on huomattu; sen suurimpana rahoittajana toimii maailman tämän hetkinen hegemonia, USA.

Luennot 8 ja 9, rakenteellinen väkivalta ja hanhiauran kehitysteoria

Johan Galtung kehitti rakenteellisen väkivallan käsitteen. Sen kohteena ovat erityisesti ei-demokraattiset kehitysmaat, sillä ne sijoittuvat feodaalisen kolmion eli kustannustehokkaan interaktion geometrian alapäähän. Ylhäällä tässä kolmiossa on jokin teollistunut johtajamaa, joka toimeksiantaa käskyjä kahdelle ”alamaiselleen”, jotka puolestaan panevat käskyt eteenpäin kukin kahdelle muulle valtiolle jne. Kuten rakenteellista väkivaltaa, myös rakenteellista imperialismia voidaan kuvata samantapaisella organisaatiokaavalla. Valtio voi suoranaisen penetraation keinoin tunkeutua toiseen valtioon. Riisto liittyy talouteen ja on organisaatioiden välisen vaihdon termi. Seuraava tilanne on yleinen kehitysmaiden keskuudessa: siellä on absoluuttinen monarkia, ei teollisuutta paitsi ihan sen ”alkukantaisilla” tasoilla (kuten plantaasitalous sen eri muodoissa: vaikkapa OFF-hyttyssavu ja ruusunpoiminta Keniassa). Usein kehitysapu on sidottua ja edellyttää kehitysmaan ostamaan tavaroita avunantajamaasta: tämä on epäsymmetristä vaihtoa. Silloin kun olisi olemassa tapa, politiikka, muuttaa kehitysmaiden tilannetta, eikä sitä käytetä, on kyse rakenteellisesta väkivallasta.

Kuinka sitten kehitysmaa voi muuttua teollistuneeksi valtioksi? Katsokaamme mitä Japanilaisilla on tähän sanomista. Akamatsu Kaname toi tilastotieteen taloustieteeseen. Tilastossa tuotteiden määrä y-akselilla ja aika x-akselilla kuvaa erilaisten hyödykkeiden tuottamista. Käyrät muodostavat hanhiauran kaltaisia kuvioita. Ensin tuotteen valmistus kasvaa jyrkästi, mutta laskee myöhemmin loivemmin, kun hyödykkeen valmistus hiljalleen lopetetaan ja siirrytään muihin, kehittyneimpiin tuotteisiin. GANKOO KEITAI HATTEN RON eli hanhiaura kuvaa myös eri maiden sijoittumista luokkiin 1) edellä kulkevat maat 2) jäljessä kulkevat maat ja 3) välissä äskettäin nousevat maat. Piikkipaikalla olevalla valtioilla on kova paine johtaa koko muuta porukkaa perässään ja olla koko ajan yhä vain innovatiivisempi, kuten hanhi, se lopulta väsyy ja väistyy voimakkaamman tieltä. Maan täytyy käydä lävitse ainakin 4 kehitystasoa lävitse, joiden myötä se muuttuu teollistuneeksi maaksi. Tämä prosessi, joka saa rahan kiertämään yhä kiihkeämmin kansantaloudessa, alkaa kantaa valtiolle teollistunutta voimaa. Onko raha siis voimaa?

Luento 10 Demokratia ja poliittinen kulttuuri

Ronald Inglehartin teoria demokratian kehityksestä osoittaa yleisen trendin olevan demokratian puolella. Institutionaalinen näkökulma muodollisesta demokratiasta on simppeli: isketään lakikoneisto pystyyn ja säädetään lait. Poliittisen kulttuurin näkökulma muistuttaa kuitenkin, että demokratian syntyminen ei ole niin yksinkertaista; se edellyttää psykologista, sosiaalista ja taloudellista pohjaa. Lisäksi rikkaus ja demokratia näyttävät kulkevan käsi kädessä, ts. mitä enemmän köyhiä, sen vähemmän resursseja demokratiaan. Demokratisoituminen tulee tapahtua ihmisten ehdoilla, heillä tulee olla riittävä tunne autonomisuudesta. Mielipiteitä pitäisi saada esittää vapaasti. Demokratia on vaikea vientituote, kuten Irakin ja Afganistanin kohdalla olemme huomanneet. Euroopassakin se syntyi kansan + intellektuellin vaatimuksesta. Inglehart esittää kritiikkiä ajatukselle islamilaisten maiden demokratisoitumisen vaikeudesta. Hän muistuttaa, että vapauden tunnetta esiintyy näissä maissa enemmän kuin esim. jälkikommunistisissa maissa. Demokratia syntyy helpommin teollistuneihin maihin. Toisaalta rikkaissa maissa on totuttu näkemään lamavuosia ja talouden romahtamisia. Demokratiakaan ei ole täydellinen systeemi. Köyhissä maissa, jossa eksistentiaaliset arvot ovat tärkeimpiä, myös korruptio on tavallista, koska siellä todella taistellaan olemassaolosta. Sellaisiin maihin tulisi ensin syntyä stabiili tilanne, jotta demokratia voisi sen myötä syntyä.

Luento 11 ja luento 12, hegemonisen muutoksen teoria ja Buzanin valtioteoria

Maailmassa hegemonia ei ole ikuinen tila. Sen on tähän mennessä menettänyt jo Iso-Britannia ja jossain määrin myös Hollanti ja Portugali. Hegemonia tarkoittaa maailman sotilaallista, poliittista, kulttuurista ja taloudellista johtajaa. Maailman kaikkien maiden suhteet vallitsevaan hegemoniaan voidaan kuvata Inoguchi Takashin dimensioissa vuodelta 1991:

Spoiler eli vastustaja on Morghenthaun mielestä imperialistinen valtio. Se on #2 maailmassa ja sillä on riittävästi ylpeyttä asettua hegemoniaa vastaan. Mikään suurvalta ei toimi yksin, vaan se rakentaa liittolaisrakenteen – tähän kuuluvat maat ovat hegemonian tukijoita. Myös vastustajilla on omat tukijansa, mutta koska niiden suhteellinen koko on vain keskiluokkaa, eikä suhteellinen tuottavuuskaan ole suurta, niillä ei ole mahdollisuuksia hegemoniaa vastaan. Suurin osa maailman valtioista kuuluu joukossa mukana kulkeviin neutraaleihin maihin. (Free-riders, do-nothings). Hegemoniaa heikentää sen jatkuva sotilaallinen tukevoittaminen -> paljon rahareikiä. Usein uusi hegemonia nousee vanhan hegemonian liittolaisrakenteesta. Vanha hegemonia väistyessään on usein heikentynyt joko lamasta tai sodankäynnistä.

Barry Buzan tunnetaan strukturaalisen realismin edustajana. Tämä realismi ammentaa ideansa kielitieteestä. Kaikki lähtee toimivasta valtion ideasta. Valtionidean merkitys piilee siinä, että sen avulla ihmiset houkutellaan alistamaan itsensä vapaaehtoisesti valtion auktoriteetin ja vallan alle. Parhaiten onnistuessaan tämä tapahtuu ihmisten mielissä iloa ja syvää tyytyväisyyttä tuntien. Esim. suomalaiset ovat ylpeitä maastaan ja Suomessa poliisin, eli yhteen auktoriteettiin, luotetaan hyvinkin paljon. Valtionidea täytyy saada ihmisten sisään, kotiin, kouluun ja työhön. Ne valtiot, jotka eivät perustu ideoihin, jäävät ideallisten jalkoihin. Ideat ovat halpoja ja pysyviä tapoja hallita. Valtiot kamppailevat toki keskenään mitä erilaisin keinoin. Hallitukset ovat legitiimejä kohteita. Nykyään propaganda ideologiaa vastaan toteutuu vastarinnassa hallitukseen. Varoja ohjataan oppositiovoimille. Valtion tunnustamista itsenäiseksi lykätään tai kieltäydytään siitä kokonaan. Johtajaa saatetaan yrittää likvidoida salamurhalla. Kauppasaarrot ovat myös yksi vastarinnan keino. Demonisoimalla valtion hallitus hyökkäys oikeutetaan ihmisten mielissä. (Irak).

Kansainvälisen järjestelmät muodot: 1) Kaaos 2) Järjestäytynyt konflikti 3) Turvallisuuskompleksi (Esim. Balkanin alue, Kaakkois-Aasia, Itäinen Aasia) 4) Turvallisuusyhteisö (USA, Meksiko, Kanada) 5) Integraatio (EU) 6) Maailman imperiumi (kuten Kreikka oli) 7) Maailman valtio. Kjellen toivoi tätä ihmisen pisimmälle kehittynyttä organisaatiota ihmisen päätepisteeksi. Yhteenvetona voitaisiin sanoa, että siellä missä on vahvoja valtioita, syntyy helpommin turvallisuusyhteisöjä, ja toisin päin, siellä missä heikkoja valtioita, syntyy helposti turvallisuuskomplekseja.

Luennot 13 ja 14, geon politiikka ja Aasian geon politiikka

Geon politiikka v. 2000 -> on kielitieteestä inspiroitunutta tutkimusta. Nimet ovat poliittisen retoriikan sekä näkyvimpiä osia että kiinnekohtia, joiden ympärille muu argumentaatio rakentuu. Nimet ovat ikään kuin säiliöitä – pannaan tiettyä tarinaa sen sisälle, ja mahdollisesti myöhemmin lisätään uutta, paremmin tilanteeseen sopivaa tarinaa. ”Mikään ei ole niin poliittista kuin nimeäminen.” (Kari Palonen). Nimeämme jonkun politiikan toivottavasti niin hyvin, että se saa esim. liittoutuman mielenkiinnon siihen kohdistettua. Yksi esimerkki onnistuneesta nimeämisestä oli suomalaisten keksimä Pohjoinen ulottuvuus, joka saikin EU:lta lopulta mielenkiintoa osakseen. Yhteenvetona: geon politiikka on nimeämistä ja politiikkaa tehdään kielen, argumentaation, keinoin. Kun nimeämme EU:hun lisää valtioita, on kyse vain nimeämispolitiikasta. Voimme nimittää vaikka Kuun Euroopaksi jos yhteinen mielipide seisoo sen takana, että Kuu on potentiaalisesti Eurooppaa. Kaikki on kiinni vain nimeämisestä.

Samanlaista nimeämisen politiikkaa löytyy tietenkin myös Aasiasta. Koulumaantiede johtaa meitä harhaan siitä, mitä on Aasia tönkköine Ural-opetuksineen. Aasiassa edes Intia ei ole aina ollut Aasiaa. Tällä hetkellä se sijoittuu kohtaan ”being named as Asia”. Eräs aasialainen on tunnettu Eurooppa-kommentaattorina ja kritiikissään Irakin sotaa vastaan tuli niputtaneeksi Euroopan samaksi kansaksi kuin amerikkalaiset. Tämä kertoo jotain aasialaisten näkemyksestä ns. valkoisesta rodusta. Mielestäni toisaalta meillä länsimaisilla on vielä vääristyneempi kuva Aasiasta.

Aasia on yhä turvallisuuskompleksi. Sinne ei ole syntynyt integraatiota saati turvallisuusyhteisöä. Yrityksiä kansainvälisten suhteiden parantamiseksi on kuitenkin ollut, mm. Itä-Aasian huippukokous v. -05 Malesiassa. Japanin ja Kiinan välillä on kilpailua siitä, kumpi pääsee USAn tilaustoimittajaksi.

Luento 15 Turvallistaminen

Turvallistaminen on ironista siinä mielessä, että sen avulla oikeastaan luodaan pelkoa. Turvallistamisen käsite on laajentunut vuosikymmenien mittaan. Turvallisuuden säiliön sisältö on muuttunut laajemmaksi ja epäselväksi. Nykyään johtajat käyttävät sitä vallanvälineenä. Johtajat hallitsevat pelolla muokkaamalla retorista tilannetta niin, että pelkoa syntyy. Vaikka pelkoa väkivallasta ei suurimmassa osassa teollistuneissa maissa ole, on sen tilalle asetettu muunlaiset pelot. Kun kansaa ei voi enää nykyaikana uhata väkivallalla, on pelkoa luotava hienovaraisimmilla keinoilla. Yhtä kaikki pelkoa tarvitaan ”kansalaisten paimentamiseksi.” Mielestäni mittavan julkisuuden saanut sikainfluenssa on hyvä esimerkki tällaisesta. Onneksi koko sikainfluenssa menetti lopulta uskottavuutensa. Mielestäni yksilön ei tarvitse omata hirveästi hoksottomia ymmärtääkseen yhteyden pelon luomisen ja lääketeollisuuteen ohjatun rahavirran välillä.

Luennot 16-20 Amerikkalaiset kategoriat 1, 2, 3, 4 ja globaali-Leviathan

Koska Yhdysvallat on maailman hegemonia, keskitymme nyt sen ulkopolitiikkaan eri henkilöiden kautta. Puheessaan John F. Kennedy toi esille Amerikkalaisen vapauden, ja sen, että valtio aikoo tehdä mitä hyvänsä turvatakseen vapauden idean. Vapaushan on demokratian yksi kulmakivi. On perustelua kysyä, menikö Yhdysvallat liian pitkälle vapauden politiikassaan esimerkiksi Vietnamissa. Vuonna -74 Vietnamista palattiin verissä päin. Se oli ensimmäinen sota, jonka Yhdysvallat hävisi. Toinen sota, jonka Yhdysvallat hävisi, oli Irakin sota. Kuten aiemmin tulin maininneeksi, demokratia on hankala vientituote, varsinkin, jos sitä yrittää tuoda väkisin. Francis Fukuyama ottaa kantaa siihen, mitä USAn tulee maailmanjohtajana tehdä asemansa säilyttämiseksi. Hän katsoo, että läntinen liberalismi leviää väkisinkin maailmaan. Katsotaanpa vaikka rock-musiikkia, joka on jo saavuttanut universaalin statuksen. USAlla on ”universal homogenic” valtioita ympäri maailman, kuten Länsi-Eurooppa, Japani (joka kuuluu Takashin dimensioissa hegemonian tukijoihin, vaikka laman aikana käväisikin sen vastustajien tukijoiden puolella), Korea, Australia ja Uusi-Seelanti.

Fukuyamaakin opettanut henkilö Samuel P.Huntington toi esille ajatuksen kulttuurien yhteentörmäyksistä. Tässä näkemyksessä nimenomaan islamilainen maailma on kaikkia muita kulttuureja vastaan, ekspansionisti. Hän katsoo, mielestäni varsin viisaasti, että länsimaalaisten tulisi ymmärtää kulttuurinsa ainutkertaiseksi, ei universaaliksi. Tämä edellyttäisi identiteetin uudistamista. Pitäisi yhdistyä ongelmien välttämiseksi – turvallistua, luoda turvallisuusyhteisö. Voimme vain arvuutella, mihin kulttuurien törmääminen tulevaisuudessa johtaa, koska tilanne on ainakin lievästi jo tulehtunut. Koska jo nyt käymme läpi kiristymisen ilmapiiriä, ei sotakaan ole poissuljettua. Robert E. Kaplanin mielestä tuo mahdollinen sota ei ole ydinsota eikä kylmä sota, vaan amerikkalaiset tulevat saamaan vastaansa ei sotilaita, vaan väkivaltaan tottuneita sotureita, joille ”civil order” ei sano mitään. USAn policy on pysyä riittävän voimakkaana ja sen tulee kouluttaa instituutioita ja kulttuureja ymmärtämään Yhdysvaltojen tärkeyden, sillä se, mitä Yhdysvallat tekee, vaikuttaa meihin kaikkiin. Näimme sen 2000-luvun talouslamasta, joka alkoi Yhdysvalloista, ja vaikutti koko maailmaan.

Muiden ulkopoliittisten keskustelijoiden lisäksi esittelen Thomas Barnettin. Barnett katsoo, että USAn täytyy ottaa jälleen käyttöönsä se historiallinen rooli tämän planeetan kaikkein vallankumouksellisena voimana. ”We are the world’s Leviathan”. Barnett kannattaa integraation politiikkaa.

Olemmeko tilanteessa, jossa maailman syntyy globaali Leviathan? George W. Bush nuoremman valitseminen presidentiksi on varmaan suurimman osan mielestä ollut virhe. Muissa maissa tehdyt kyselyt osoittavat, että John Kerry olisi ollut hegemonian johtajaksi parempi vaihtoehto. Siksi tohdin väittää, että globaalin Leviathanin syntyminen ei ainakaan helpotu sillä, että presidentiksi valittiin kuitenkin Bush nuorempi. Hänen hallintonsa lähteminen sotaan Irakia vastaan on tuomittu jälkikäteen, vaikka se New Yorkin ja Washingtonin iskujen jälkeen hyväksyttiinkin laajasti, ainakin Yhdysvalloissa. Nyt tuo sota on hävitty ja demokratian pakkointegraatio Lähi-idän maihin on surkeasti epäonnistunut. Valtioiden välillä vallitsee Hobbesilainen luonnontila ja terroristit voivat hyökätä milloin ja missä tahansa. Elämme mielenkiintoisia aikoja, mutta Yhdysvallat tulee todennäköisesti pysymään maailman johtajana vielä kohtuullisen pitkään.

-------------------------------------------------------------------------

Tulos: 5


 

 

lauantai, 16. lokakuu 2010

Ihmistutkimus II - referaatteja kevätkollokvion esitelmistä

Kevätkollokvio keväällä -10 aiheesta "ihmistutkimus"

Franz Rosenzweig ja traaginen ihminen (Luennoitsija tohtori Olli-Pekka Moisio)

Teoksessaan "The Star of Redemption" Franz Rosenzweig antaa panoksensa uudelle ajattelulle systemaattisella tavalla. Rosenzweig kritisoi muun muassa Spinozaa, Descartesia ja Hegeliä teoksessaan, jonka esitystapa on dialektinen. Teos on omanlaisensa esimerkki paradoksaali-logiikasta, joka on Rosenzweigin mielestä ihmismielen onnistumista; kun ihmisen ajattelu ajaa itsensä umpikujaan, on ajatustyössä onnistuttu.

Rosenzweig tulee hyljänneeksi modernin edistymisen idean. Juutalaisfilosofi katsoo, että jokainen hetki on itseriittoisaa ja "täynnä itseään": on kyse nk. ikuisesta hetkestä. Tavoite täytyy tavoittaa nyt, eikän kehityksen kautta, kuten modernissa edistymisen ajattelussa on totuttu.

Rosenzweigin kosmologian ydin on kuusisakarainen tähti. Tarkastelun kohteena ovat niistä kolme: maailma, ihminen ja Jumala. Teoksessa yhtäkään näistä elementeistä ei eroteta toisistaan, vaan jokainen niistä täydellistyy suhteissaan muihin elementteihin. Itsessään elementit ovat kaikki sinänsä tyhjiä, niistä tulee jotain vasta, kun ne ovat vastavuoroisissa suhteissa toisiinsa. Teoria ihmisestä on Rosenzweigin terminologiassa metaetiikkaa, koska etiikan pohtiminen on ihmiselle tyypillinen piirre. Teoriaa todellisuudesta Rosenzweig nimittää metalogiikaksi. (Todellisuuden looginen rakenne).

Paradoksaalisuudesta kielii myös se Rosenzweigin ajatus, että pysyväisyys on vain ja ainoastaan hetkellisyyttä. Tämä paradoksaalisuus on syntyjään ihmismielen kuoleman käsityksestä: kuollessaan ihmisestä tulee "hänen" sijasta "se". Näin ihmisestä tulee "traaginen ihminen", objekti muiden joukossa, joka ymmärtää oman pysyväisyytensä vain hetkelliseksi. Tästä syntyvä uhma muuttaa ihmisen itsetietoiseksi, mikä tekee ihmisestä erityisen, oman itsensä.

Psykoanalyyttinen ihmiskäsitys  (Luennoitsija professori Jussi Kotkavirta)

Psykoanalyyttistä ihmiskäsitystä ei tule sotkea millään tavalla esimerksiki psykiatrian biologiseen ihmiskäsitykseen, eikä sen paremmin psykologian kognitiiviseenkaan ihmiskäsitykseen. Psykoanalyysiin sisältyy usein oletuksia, joita ei yleensä eksplikoida. Psykoanalyysin kenttä on monimuotoinen, myös ihmiskäsityksen osalta.

Psykoanalyysi on empiirinen ala, jossa ihmisen psyykkisiä toimintoja havainnoidaan hoivasuhteessa. Psykoanalyysissä ajatellaan, että ihmisen psyyke on olennaisesti tiedostamaton. Tietoisuuden piiri on pieni ja sen oletetaan olevan myös vahvasti ruumiillista, haluamisen liikuttamaa. Psyyken rakentuminen on kiivasta ensimmäisten elinvuosien aikana – nimenomaan tästä juontuu psyyken ruumiillisuus. Nuo elämän ensimmäiset elinvuodet ovat ihmismielessä vahvasti läsnä myös nykyisyydessä.

Psyykessä esiintyviä vajavuuksia ja konflikteja voidaan hoitaa hoitosuhteen tiiviissä vuorovaikutussuhteessa. Näin psykoanalyyttiseen ihmiskäsitykseen näyttää sisältyvän myös psyykeen rakentava korjautuvuus myös myöhemmällä iällä (muiden ihmismielien avustuksella.)

Freudin varhainen malli on teoria psyykkisestä apparaatista, joka on vahvastri naturalistinen. Tässä teoriassa katsotaan psyyken työstävän somaattisia ärsytyslähteitä, eli viettejä. Nämä vietit nousevat tietoisuuden piiriin defenssien kautta. Yksilö saattaa työstää viettiensä painetta esimerkiksi sublimaation ja projisoinnin kautta.

Freudin myöhempi struktuaalinen malli id:stä, egosta ja superegosta kuvaa ihmisen psyyken kolmea tasoa, joista ensimmäinen on kaikkein ruumiillisin ja viimeinen kaikkein vähiten ruumiillinen.

Donald W. Winnicott, lastenlääkäri ja psykoanalyytikko, kehitti Freudin viettiajatusta eteenpäin. Winnicott keskittyi psykoanalyytikkona ihmisen lapsuusikään. Freud ajatteli lapsuuden olevan annettua, mutta Winnicott korosti lapsen ja äidin muodostamaa kokonaisuutta, jonka sekä lapsi että äiti jakavat keskenään.

Winnicott muotoili ajatuksiaan myös ihmisen kehityskaaresta. Sen mukaan ihminen on ensin absoluuttisen riippuvainen, sitten suhteellisesti riippuvainen, ja lopulta suhteellisesti riippumaton. Vanhuudessa ihminen palaa suhteelliseen riippuvuuteen.

Psykoanalyysi lähtee usein liikkeelle ruumiillisuudesta ja vieteistä, jotka ovat yleisiä kaikille eläimille. Winnicott erottaa ihmisen eläimestä ihmisen tavasta antaa vieteilleensä merkityksen.

 

 

lauantai, 16. lokakuu 2010

Johdatus filosofiaan (oppimispäiväkirja)

 

Oppimispäiväkirja opintojeni alusta -08 syksy (Luennoitsija professori Sami Pihlström)

 

Mitä voin tietää?

Epistemologia eli tietoteoria on filosofian osa, jossa tutkitaan tiedon luonnetta: miten tieto määritellään, entä minkälainen tieto on käsitteenä? Eli toisin sanoen, mitä voimme tietää ja millä perustein, vai voimmeko tietää yhtään mitään? Tietoteoriassa esiintyy suuntauksia kuten rationalismi, empirismi ja skeptisismi. Suuntauksien erilaisuus kertoo tehtävän vaikeudesta. Esimerkiksi rationalismi ja empirismi on perinteisesti asetettu toisiaan vastakkain. Maltillisempi, näiden kahden parhaita puolia yhdistävä suuntauskin on olemassa, jonka saksalainen filosofi Kant on muotoillut. Sitten on heitä, joiden mielestä kysymys ”mitä voimme tietää” on turha, sillä heidän mielestään mistään eikä millään keinoin voi saada varmaa tietoa.

Tietoteorian klassinen tiedon määritelmä sanoo, että tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. ”Hyvin perusteltu” on ajateltu tarkoittavan samaa kuin ”oikeutettu.” Esimerkiksi jos Hemmo katsoo itselleen juna-aikataulun perusteella junan Keravalle, hänellä on hyvin perusteltu, eli oikeutettu uskomus siitä että juna Keuruulle lähtee klo 13:37. Hemmo nousee junaan kello 13:37 mutta oliko Hemmolla sittenkään hyvin perusteltu, TOSI uskomus? Voisi nimittäin olla niin, että junan ei missään vaiheessa pitänyt lähteä klo 13:37, vaan Hemmo oli saanut käsiinsä vanhan aikataulukirjan. Sattumoisin kävi myös niin, että junankuljettaja oli kaavoihin kangistunut ja noudatti vanhan kirjan aikatauluja. Tällöin on perusteltua sanoa että Hemmolla oli hyvin perusteltu uskomus joka ei kuitenkaan ollut tietoa. Oikeutettu uskomus ei ollut tietoa, vaikka junassa hytkyvä Hemmo niin luuleekin.

Edellä mainittu juna-esimerkki on klassisen tiedon määritelmän kritiikkiä, jonka filosofi Edmund L. Gettier on muotoillut: vaikka tieto on selkeästi oikeutettu (aika-taulukirja), siitä ei aina seuraa, että oikeutettu uskomus olisi tietoa. Klassista tietonmääritelmää onkin pyritty täydentämään eri tavoin. Kausaalisen tietoteorian mukaan uskomuksen ja sen kohteen välillä täytyy vallita sopiva kausaalinen suhde. Näköhavainto Hemmon aikataulukirjasta ja siihen perustuva uskomus, että Keuruun juna lähtee klo 13:37, on kausaalisesti aikataulukirjan aiheuttama. Yleisemmät naturalistiset tietoteoriat ymmärtävät tiedon niin, että se on informaatiota jonka arkikokemus ja tiede tarjoaa. Tällainen näkemys tietenkin edellyttää vankkaa uskoa tieteen menetelmiin ja on selkeästi empiirinen näkemys.

Empirismi katsoo että tietoa voi saada vain välittömistä aistihavainnoista. Rationalismi taas olettaa, että varmaa tietoa on vain järjellä päätelty. Ranskalainen filosofi Descartes kuvaa kirjoituksessaan ”Metodit” omaa menetelmäänsä kohti varmaa tietoa. Menetelmässä on lujaa loogisuutta, joka on selitettävissä sillä että Descartes oli lahjakas matematiikassa. Descartesin menetelmä vaikuttaa skeptiseltä, sillä se etenee sulkemalla kaiken epäilemisen aihetta antavat pois: ”Mutta koska tahdoin silloin ainoastaan päästä tutkimaan totuutta, ajattelin, että minun täytyykin tehdä aivan päinvastoin ja hylätä ehdottoman virheellisenä kaikki sellainen, missä saatoin kuvitella levan pienintäkään epäilystä, nähdäkseni, jäisikö uskomuksiini tämän jälkeen mitään täysin epäilyksetöntä”. (Descartes, Teokset I, 2001, 139.) Lopulta jäljelle jää enää epäilevä subjekti itse. Näin syntyy filosofian historian ehkä tunnetuin lause: ”ajattelen, siis olen”. Descartesia on kritiosoitu mm. Yhdysvaltalaisen Charles S. Peircen toimesta. Hänen mielestään ei ole olemassa sitä peruskalliota jota kartesiolaisuus etsii vajavaisuutemme ja erehtyväisyytemme takia.

Kuriositeettina havaitsin ”Metodit” -tekstissä yhtäläisyyksiä rajantajun filosofiaan. Descartes kuvaa antiikin filosofeja niin täydellisen tietoisina omista rajoistaan, että heistä tuli muihin ihmisiin nähden ylivertaisia. Rajantajun filosofialle on kirjoitettu kokonainen kirjakin, Johannes Ojansuun ”Pyhyys”.

 

Äärimuodoissaan sekä empirismistä että rationalismista tulee epäuskottavia. Empirismi johtaa vääjämättä skeptisismiin joka ei usko mihinkään ja rationalismi dogmatismiin.Yksi suurimmista filosofian tekijöistä, Immanuel Kant, on pyrkinyt yhdistämään empirismin ja rationalismin parhaita puolia. (”Järjen kritiikki”.) Kantin mielestä puhdas järki ei voi tuottaa meille tietoa maailmasta, mutta myös havaintoihin perustuva tieto saattaa olla epävarmaa. Kantin ”ilmiömaailma” on varsinainen tiedon kohde, ei tiedon kohde sinänsä. Tieto (kokemus) on aistien ja ymmärryksen yhteispeliä.

Tieteen filosofiaa

Filosofiaa on kutsuttu tieteiden äidiksi. Näin voidaan ajatella siksi että filosofia luo tieteille raamit, joiden puitteissa ne työskentelevät. Tieteenfilosofialla on mm. normatiivinen tehtävä esittää normeja siitä, millaista tieteen tulisi olla. Tieteenfilosofialla on tietenkin muitakin tehtäviä ja samalla ongelmia, jotka ovat kytköksissä muuhun filosofiaan.

Tieteellä on aina kohde, jota se tutkii. Filosofia pohtii, onko näitä kohteita välttämättä edes olemassa. Tämä on yksi selkeimpiä eroja mitä tulee filosofiaan ja muihin tieteisiin. Esimerkiksi biologia ei pohdi tutkimuskohteidensa ontologisia ominaisuuksia, kuten filosofian saattaisi tehdä. Tämä on esimerkki tieteenfilosofian kytköksestä metafysiikkaan. Tieteenfilosofia saattaa myös kysyä minkälaista on tieteellinen tieto. Tällä on tietenkin läheinen kytkös epistemologiaan. Kysymys miten tieteellinen kieli viittaa maailmaan on kytköksissä kielen filosofiaan, ja eettinen kytkös tulee taas pohdinnasta onko tiede arvovapaata.

Kun tiedettä tutkitaan, huomataan että tietyistä tieteenaloista nousee erityisiä kysymyksiä. Fysiikan filosofiassa voidaan pohtia kvanttiteorian tulkintaa, historian filosofiassa menneiden totuuksien luonnetta ja matematiikan filosofiassa matemaattisten totuuksien luonnetta. Matematiikan filosofiassa voidaan kysyä esimerkiksi mitä on matemaattinen kauneus? Tässä matematiikan filosofia ja estetiikka ovat kummatkin tarpeen.

Edellä kuvatun erityisen tieteenfilosofian lisäksi vaikuttaisi olevan myös yleinen tieteenfilosofia, jonka pohtimat ongelmat ovat kaikille tieteille yhteisiä. Yleisessä tieteenfilofiassa pohditaan yleisemmällä tasolla sellaisia käsitteitä kuten totuus, päättely ja selittäminen. Nuo käsitteet ovat tieteen työkaluja. Tutkimustoiminnan tulokset koostuvat nimittäin päättelystä, selittämisestä ja jonkinlaisesta konkluusiosta. Onko tämä konkluusio totuus? Vai onko se vain siihen astisen tutkimuksen historian ”paras veto”, uutta ja parempaa totuutta odottaessa? Onko totuus vain tämän hetkistä?

Tieteen filosofia kysyy myös, mihin tieteellisellä tutkimustoiminnalla ylipäätään pyritään. Kognitivismi etsii uutta tietoa, aiemmin tuntemattomia maailmaa koskevia totuuksia. Instrumentalismi pitää tietoa vain välinearvona tieteessä, joka etsii ensisijaisesti käytännöllisiä toimintasuosituksia ongelmanratkaisua. Kognitivismi vaikuttaa uskovan, että on universaaleja totuuksia joista osa ellei suurin osa on vielä huomaamatta ja että näiden totuuksien huomaaminen on tieteen tehtävä. Instumentalismi ei tunnusta tiedolla olevan universaalia statusta, vaan pelkkä välinearvo.

Kuinka tieteen filosofialla voi olla näin toisistaan poikkeavat näkökannat? Yhteensopivuus taataan, kun erotetaan perus- ja soveltava tutkimus. Perustutkimus voi keskittyä todellisuutta koskeviin väitelauseiden kokoelmiin kun taas soveltava niiden sovelluksiin. Jälleen kohtuudesta tulee päivän sana. Helpoiten yhteensopivuus vaikuttaa toteutuvan kun pidättäydytään maltillisessa kognitivismissa ja instrumentalismissa. Lääketieteessä perustutkimus voisi esimerkiksi väittää totuudesta jotakin seuraavanlaista: ihmisen onnellisuus sitoutuu fyysisesti olemassa oleviin entiteetteihin. Tutkimuksessa on nimittäin huomattu, että aivojen välittäjäaineet serotoniini ja dopamiini vaikuttavat ihmisen kokemukseen onnellisuudesta. Soveltava tutkimus huomaa kuuman perunan ja hurjan lääkekehittelyn myötä markkinoille syntyy ns. masennuslääkkeitä, jotka estävät em. välittäjäaineiden hajoamista aivoissa.

Siihen, miten välittäjäaineisiin perustuvan tutkimuksen tulokset lopulta päätyvät käytännön sovellukseen, tarvitaan tekniikkaa. Tieteen filosofiassa pohditaan siksi myös taidon (tekhne) ja tiedon (episteme) suhdetta eli minkälainen on tieteen ja tekniikan suhde? Onko taito eli tekniikka edellytys tieteelle vai onko se vain tieteen väline? Uskon, että ehdottomasti kumpaakin.

Descartes sai kimmokkeen metodilleen matematiikan keinoista, ja kirjoittaa teksissään ”Metodit” seuraavanlaisesti: ”Ajattelin, että tähän mennessä tieteellisiä totuuksia etsineistä vain matemaatikot ovat onnistuneet löytämään joitakin todistuksia, toisin sanoen varmoja ja ilmeisiä perusteluja”. Samoin tekstissään ”The Fixation of Belief” (Popular Science Monthly 12, 1877, 1-15) Peirce kuvaa logiikan tärkeyttä: ”...each chief step in science has been a lesson in logic.” Kummatkin filosofit ovat yhtä mieltä siinä, että matemaatikoilla on ollut paljon annettavaa mitä tulee tieteen (tiedon?) täydellistymiseen. Onko matemaattinen menetelmä, pääosin ristiriidattomana ja loogisen menetelmän avulla toteen päätyvänä tieteenalana ollut tieteelle helpoin keino uskoa jotain?

Uskominen on miellyttävä tila. Jokainen voi kysyä itseltään, haluaisiko mieluummin epäillä vai uskoa. Paatunein skeptikko haluaa tietenkin epäillä periaatteesta kaikkea, mutta yleisesti ottaen on miellyttävämpää uskoa todella johonkin, kuin epäillä sitä. Epäilystä on kuitenkin jotain hyötyä tieteelle. Siitä nimittäin päädytään tutkimukseen, ja tutkimuksesta päädytään uskomukseen. Tästä kulusta huomaamme, että epäilyksestä pyritään aina päästä eroon. Peirce kirjoittaakin: ”The irritation of doubt causes a struggle to attain a state of belief.” (Vapaa käännös: Epäilyksen aiheuttama ärsytys luo vaikeuksia pitää uskomuksensa tasaisena).

Charles S. Peircen klassikkoteksti ”The Fixation of Belief” on pragmatismiin liittyvä kirjoitus. Tieteen filosofiaan se liittyy siten, että se ottaa lähempään tarkasteluun käsitteet ”doubt” (epäily) ja ”belief” (uskomus). Näillä kahdella on kolme eroavaisuutta toisiinsa nähden. Ensinnäkin niillä on pragmaattinen ero. Se, joka uskoo, toimii eri tavalla kuin se joka epäilee. Lisäksi tunnumme yleisesti ottaen tietävän, milloin kysyä ja milloin esittää epäilys, ”for there is a dissimilarity between the sensation of doubting and that of believing.

 

Epäilystä päätämme tutkia jotakin. Tutkimustulokset antavat meille aihetta uskoa johonkin. Muodostamme tämän perusteella tapoja joista seuraa laajemmin toimintaa. Kuten historia on monesti osoittanut, kiertokulku ei pääty tähän, vaan usein olemme yllättyneet. Yllättymisestä seuraa nyppivä epäilyn tila josta tutkimuksen kautta on päädyttävä uuteen, päivitettyyn uskomukseen. Tämä uskomuksen ja epäilyn kiertokulku on nimenomaan fallibilismia. Peirce kritisoi Descartesin etsintää pitävästä peruskalliosta. Tiede ei voi antaa totuuksia. Se voi antaa vain tämän hetkisen parhaimman totuutensa, kunnes sekin lopulta kumotaan.


 

 

Metafysiikka

Metafysiikka käsittelee todellisuutta ja sen luonnetta. Ontologiaa voi pitää metafysiikan synonyyminä. Metafysiikan nimi on tullut yksinkertaisesti Aristoteleen tuotosten järjestyksestä, jossa totuutta käsittelevä jakso sijoittuu fysiikan jälkeen, ta meta ta fysika, metafysiikka.

 

 

Aristoteles itse luonnehtii metafysiikkaa ”ensimmäiseksi filosofiaksi.” Tämä vaikuttaa helposti ymmärrettävältä sillä metafysiikka porautuu olevaan olevana, ja tutkii perimmäisiä syitä esimerkiksi sille, miksi jokin on jotakin eikä jotain muuta. Tämä esimerkki on Aristoteleen klassikkotekstistä ”Kategoriat” . Teksissä muotoillaan kategoriaoppi joka on yleisimpien käsitteiden tutkimusta. Ihmettely lähtee liikkeelle eksplisiittisesti mitä on olevuus ja implisiittisesti mikä tekee asiat niiksi asioiksi joita ne ovat (tai vaihtoehtoisesti se, joka tekee ne niiksi, joita ne ovat).

Mikä on metafysiikan tutkimuskohde? Onko se maailma sinänsä, riippumaton ihmismielestä, -kielestä ja ajattelusta, vai onko metafysiikan tutkimuskohde itsemme jäsentämä todellisuus? Toisin sanoen, onko ontologia relatiivista vai absoluuttista? Uskon, että ei-mikään on yhtälailla olemista. Itse asiassa erottelu ei-mihinkään ja olevaan on mielestäni turha, sillä ajattelen niiden olevan saman kolikon eri puolia. There is no one without the other. Ei ole olemassa yhtä ilman toista. Lievästi paradoksaalista.

 

 

Edellä amatöörimaisesti pohtimani ongelma on ontologiassa yleisesti tunnettu ”metaontologisena kiistana”. Tämä kiista on kytköksissä realismin ja idealismin väliselle yleisemmälle filosofiselle kiistalle. Realismi esittää, että on olemassa maailma riippumattomina meistä, josta voidaan saada tietoa (epistemologinen realismi) ja johon voidaan viitata kielen ja käsitteiden kautta (semanttinen realismi). Idealistien mielestä koko maailma on konstruoitu sekä kielestä että käsitteistä riippuvainen. Empiristit vaikuttaisivat olevan idealisteja ja rationalistit realisteja. Jos puu kaatuu Siperiassa, voinko tietää siitä? Koska en saa tilanteesta mitään havaintoa, tilannetta ei ole minulle olemassa eikä sitä siten ole olemassa ollenkaan. Tällainen on subjektiivinen ote tietoteoriaan.

 

 

 

 

 

 

 

Ihmistutkimus ja Sartre

 

 

Etiikka ja Nagel

 

 

Aristoteles ja metafysiikka

 

 

Tieteen filosofia Peirce

 

 

Tietoteoria Descartes

Tulos: 3





 

 

perjantai, 15. lokakuu 2010

Johdatus tieteen etiikkaan (oppimispäiväkirja)

Johdatus tieteenetiikkaan (Luennoitsijana Petri Niemi, YFI)

Oppimispäiväkirja 24.5 - 16.6.2010

1. luento

Tieteessä on, kuten kaikissa yhteisöissä, sekä lausumattomia että julkisia sääntöjä, normeja ja tapoja. Tieteen etiikka on yksi erinomainen esimerkki tällaisesta. Siihen kuuluu sääntöjä ja vaatimuksia mm. luottamuksesta ja rehellisyydestä. Tällaiset säännöt ja yhteiset pelisäännöt ovat pohjana hyvälle tieteelliselle käytännölle. Yleensä tutkimusetiikka tulee ajankohtaisesti ns. tutkimusongelmien kanssa, kun täytyy pohtia tutkimusmenetelmän eettisyyttä. Ensin on hyvä lähteä liikkeelle mitä on etiikka ja mitä on tiede siihen yhdistettynä. Etiikassa on erilaisia suuntauksia, kuten sen pelkkään kuvaamiseen keskittyvä deskriptiivinen etiikka, tai normatiivinen etiikka, joita on monenlaisia ja joiden tarkoituksina on kehittää eettisiä elämäntapoja erilaisineen näkökantoineen ja suosituksineen.

Sitten kaiken tämän päälle, kuten filosofiassa on tapana, myös etiikka alistetaan filosofisen tutkimuksen alle. Tätä kutsutaan metaetiikaksi. Metaetiikkaan liittyy sellaisia aiheita kuten itseisarvo ja välinearvo, tosiasiat vs. arvot ja objektivismi vs. relativismi. Metetiikassa siis lyhyesti sanottun mietitään, onko arvorvostelmia objektiivisesti "oikesti" olemassa vai ovatko ne aina vain relativismin, mielipiteiden, alaisia. Joillain asioilla mielletään olevan itseisarvo, ja monet suuret filosofit ovatkin etsineet tällaista itseään täynnä olevaa, vailla muita määreitä olevaa itseriittoisaa entiteettiä, jonka olemassaolon kriteeri on vain ja ainoastaan tämä nimenomainen entiteetti. Jo Anselm Canterburylainen pohti tätä kuuluisassaan ontologisessa jumalatodistuksessaan: "on itse itsenä perusta." Sanomattakin selvää, että monen mielest' tämä itseriittoisuus on itse Jumala. Näin eettiset kysymykset jäävät ikään kuin ikusen peiton alle siitä, kuka onkaan lopullinen tuomari - tuskin kukaan, mutta mitä ainakin voidaan metaetiikasta sanoa, on, että ihminen pitää järjestelmällisyydestä ja tahtoo luoda omaksi avuksi järjestelmiä; avaimia omaan ajattelutyöhönsä. (Toivottavasti ainakin filosofit.) Nämä kysymykset metaetiikan aiheista ovat edelleen pysyneet vastaamattomina ja spekulaation alaisina ne tulevatkin pysymään, sillä kuten filosofian luonteeseen kuuluu, kysymyksiä on aina vastauksien edestä. Normatiivisen etiikan alalajeja ovat mm. Aristoteleen kuuluisaksi tekemä hyve-etiikka, velvollisuusetiikka ja seurausetiikaksikin kutsuttu utilitarismi. Näistä on jokaisella omanlaisensa näkemyksensä hyvästä elämästä. -Hyve-etiikka on hyvää elämää, joka opitaan nimenomaan kasvatuksen kautta ja jossa suositaan mielenpiirteiden kohtuullisuutta. Hyve-etiikassa tähdätään hyvään elämään nimenomaan oman toiminnan kautta, joka opitaan käytännöllisessä harjoituksessa, nk.fronesiksessa. Vain omalla toiminnallaan ja sen harjoittamisella on mahdollisuus päästä osaksi kreikankielistä sanaa eudaimoniaa, tuota tavoiteltua onnellisuutta, joka on koko Aristoteleen hyve-etiikan tavoite. -Velvollisuusetiikka (deontologinen) etiikka lähtee liikkeelle tekoon johtaneista vaikutteista ja niiden arvioimisesta. Tietenkin kuuluisin tällaisen normatiivisen etiikan edustaja on itse uuden ajan mestari Immanuel Kant. Hänen moraaliteoriaansa kuuluu nk. kategoriat, hypoteettiset että imperatiiviset sellaiset. Kantin moraaliteoriaa ei voi sanoa tuntevansa, jos ei tunne maksiimi-termin merkitystä. Se tarkoittaa sellaista asiaa, jonka itse kunkin toivoisi yleiseksi laiksi. -Seurausetiikka (utilitarismi) jonka kuuluisampia edustajia ovat tietenkin John Stuart Mill, Jeremy Bentham, Francis Hutcheson (joka itse asiassa tuli muotoilleeksi ensimmäisenä utilitarismin perusidean), sekä piispa Richard Cumberland vastineessaan Hobbesille. Ytimekkäästi muotoiltuna utilitarismissa ajatellaan, että ihmisen perusluontoon kuuluu aina tietty altruistisuus, josta seuraa ihmisluonnolle tyyppillinen tapa ajatella "enemmän hyvän" olevan aina parempi kuin "enempi paha". Näin syntyi seurausetiikka, joka puntaroi eettisiä ongelmia niiden seurauksien perusteella. Kuten alkukappaleessa tulin maininneeksi, soveltava etiikka tulee ajankohtaiseksi yleensä tutkimuksien kohdalla. Se on tarpeen silloin, kun tulee puntaroida tutkimuksen eettisyyttä. Historialla on monta surullista tarinaa epäeettisistä tutkimustilanteista, joita nykyään yritetään estää tutkimuseettisellä lautakunnalla. Etiikassa, ja samalla tietenkin soveltavassa etiikassa, ei ole kyse siitä miten asiat ovat, vaan nimenomaan siitä, miten niiden kuuluisi olla. Koska keltään ei ole vielä toistaiseksi löytynyt Siinain vuorelta kivilaattoja kymmenine eettisine käskyineen, on soveltava etiikka tarpeen yhä alati kasvavassa yliopistomaailmassa ja sen tutkimuksissa. (Jätän tässä vaiheessa mainitsematta ylempien tahojen leikkaukset koulutusresursseista, jotta opintopäiväkirjani pysyy hyvän tieteellisen tekstin puitteissa). Soveltavassa etiikassa tulee erottaa tosiasiat ja asiat, jotka ovat moraalin piirissä. Toisin sanoen arvot ja normit ovat tyystin erilaisia käsitteitä verrattuna tosiasioihin. (2+2=4). Moraalin piiriin kuuluvat asiat, jotka jo Aristoteles muotoili aikanaan seuraavalla tavalla: ne ovat tavoiteltavia, itseisarvoisia, ja arvokkaita. Hyvä, paha, oikea ja väärä ovat kaikkien etiikkaa lukevien tuttuja sanoja.

2. luento

Moraalikäsityksien (normien) tietoteoreettinen status jäänee metaetiikan tehtäväksi – voiko moraaliarvostelma koskaan olla tietoa? Missä menee mielipiteen ja tosiasian raja? Metaetiikka on etiikan teoriaa ja etiikka taas jakautuu kahteen eri oksaan, normatiiviseen ja deskriptiiviseen. Normatiiviinen etiikka haarautuu moneen eri eettiseen suuntaukseen, joissa annetaan suosituksia, ja deskriptiivinen etiikka on nimensä mukaisesti pelkkää moraalisen toiminnan kuvaamista. Etiikkaan liittyy aina relativismia eli se on aina suhteellista, liittyen paikkaan ja aikaan. Yleiset ja keskitason periaatteet: On huomattu, että yleisesti ottaen jotkut teot ovat aina väärin tai oikein, ja lisäksi on huomattu, että tällaisistä oikean ja väärän kentästä löytyy keskitason periaatteita – jotain yleisesti vääränä pidettyä (esim. valehtelua) voidaaankin pitää vähemmän tuomittavana, jos se estää suuremman pahan. (Esim. murhan). Etiikan saralla on monia mielenkiintoisia tapauksia, jotka saavat ihmiset todella miettimään etiikan koulutuksen tarvetta. On nimittäin erittäin suositeltavaa tuntea etiikkaa ja moraalia koskevia teorioita kun törmäämme tapauksiin, joissa niin sanotusti menee sormi suuhun. Yksi tällainen on vuonna 1842 uponnut laiva, jonka pelastusveneeseen ei mahtunut kaikki pelastuneet. Oli päätettävä, ketkä heitetään yli laidan. Ei mikään ihme, että luentosaliinkin laskeutui syvä hiljaisuus kommentteja kysyttäessä. Vetääkö pitkää tikkua? Valitako voimakkaimmat soutajat vai painavimmat veneen upottajat? Joitain periatteita kapteenilla oli, nimittäin naiset ja lapset ilmeisesti säästettiin. Myöhemmin kapteeni haastettiin oikeuteen tekemistään valinnoistaan mutta presidentti armahti hänet. Utilitarisesta näkökulmasta kapteeni teki oikein säästäessään mahdollisimman monen ihmisen hengen, mutta velvollisuusetiikka pitäisi kapteenin valintoja seurauksien perusteella vähintäänkin arvelluttavina. Viimeistään tästä esimerkistä jokainen ymmärtää moraalin relativistisen luonteen ja että oikeaa vastasta ei välttämättä ole. Etiikka on olemassa nimenomaan siksi, että oikean vaihtoehdon valitseminen ei ole läheskään aina helppoa ja näihin valintoihin tarvitaan edes jotain systemaattista. John Stuart Mill, Jeremy Bentham ja Hutchesonin muotoilemasta utilitarismista on monia eri versioita: teko-, sääntö-, ja optimoiva vs. ei-optimoiva utilitarismi. Näistä viimeinen on laimennettua utilitarismia, puhutaan tarpeeksi tai riittävän hyvästä. Lisäksi on objektiivista vs. subjektiivista utilitarismia; objektiivisessa utilitarismissa teon on oltava objektiivisesti hyvä, eli jos tekijä erehtyy, teko on tästä suuntauksesta katsoen väärin. Ihmisten toiminnassa on havaittavissa kohtuullisen usein myös egoistista etiikkaa. Toiminta on silloin tekijän mielestä oikeutettua, jos se on hänelle itselleen oikein. Tällainen ei ole oppikirjojen suosiossa, mutta on käytännön elämässä yleistä. Talousetiikkakin näyttää ammentavansa voimansa tästä. Kantin kategorinen imperatiivi eli velvollisuusetiikka katsoo, että sellaiset teot, joita joku ei hyväksyisi, ovat väärin. Egoistinen etiikka näyttäytyy ainakin tähän verrattuna kovin ääripäältä. Deontologinen etiikka katsoo myös, että teon moraalista arvoa eivät ratkaise sen seuraamukset; pahakin ihminen voi olla onnellinen. Velvollisuusetiikka on myös kovin toimijakeskeistä; jokaisella on velvollisuus. Tämä etiikka on myös kovin inhimillistä, ketään ei kohdella pelkästään välineenä. On myös hyvä muistaa, että naturalistista virhepäätelmää kannattaa välttää. Laivadilemma, joka ylempänä kuvattiin, on tilanteena sellainen, että siihen ei välttämättä edes ole olemassa oikeaa ratkaisua. Usein tällaisissa vaikeissa tilanteissa nojaudutaan egoistiseen eli lopulta biologiseen etiikkaan: ihminen on taipuvainen johonkin, esim. itsensä suojelemiseen. On myös monia epäeettisiä tutkimustapauksia, joita voidaan jopa oikeuttaa joidenkin suuntauksien perusteella: esimerkiksi CIA:n 50-60 -luvuilla tekemät tutkimukset LSD:stä täyttävät epäeettisen tutkimuksen piirteet (tutkittavat eivät tienneet olevansa huumeen vaikutuksen alaisena) mutta seurausetiikka voisi sanoa tähän, että yhden ihmisen hengellä pelastettiin muita tuhansia. (Yksi tutkittavista teki itsemurhan). LSD julistettiin laittomaksi. Velvollisuusetiikan näkökulmasta tällaista ei voisi koskaan hyväksyä, sillä eihän kukaan ajattelisi, että haluaisi yleiseksi laiksi itsensä salaa huumaamisen! (Ns. tutkimuksen ”jokeripäivät”: minkähänlaisesta mielentilasta löydänkään itseni tänään?) Aristoteles katsoo moraalisia asioita aina hyvän elämän ja onnelisuuden kannalta. Kasvatus on avainsana. Toiminta on Aristoteleen mielestä moraalista silloin, kun pysytään kohtuullisuuden tiellä johon käytännön harjoitus eli fronesis on johtanut. Onnellisuus on hänen mielestään tavoitettu tämän froneksiksen ja kasvatuksen kautta. Edellä kuvatut normatiiviset etiikan teoriat ovat klassisia esimerkkejä. Feministinen etiikka on eräs esimerkki postmodernista etiikan muodosta. Keskitason periaatteen esimerkkimiehenä esitellään William David Ross (1877-1971) Hänen mielestään hyveitä ovat -lupausten pitäminen -väärien tekojen korjaaminen ja hyvittäminen -kiitollisuus toisten hyvistä teoista (tässä kohtaa voidaan kysyä, että jos jollakulla ei syty tällaista tunnetta, onko hän epäeettinen?) ja Bernard Gert -hän keskittyy pahan välttämiseen -älä tapa, älä aiheuta kipua, älä estä mielihyvää, noudata lakia, älä johda harhaan. Mielestäni nämä periaatteet ovat hyviä, mutta lain noudattaminen ei välttämättä tee ihmisestä eettistä toimijaa, sillä myös laki voi olla epäeettistä. Bernard Gertin mielestä ylläolevista voidaan poiketa, jos hankkii tilanteesta kaiken mahdollisen informaation ja harkitsee tämän informaation pohjalta tarkasti toimintaansa. Etiikan tutkijat ovat yleisesti ottaen sitä mieltä, että etiikka menee lain yläpuolelle. Itse olen samaa mieltä. Jos lain tekee erehtyväisyyteen taipuvainen ihminen, voi myös laki olla erehtyväistä. Etiikka ja sen teoriat ovat pysyvimpiä, koska niitä on harkittu tuhansia vuosia ja monen ihmisen voimalla. Rossin ja Gertin tekemät listat ovat mielekkäitä lukea ja tehdä, mutta entäs, jos listan kohdat ovat konfliktissa keskenään? Onko yleinen priorisointi edes mahdollista? Pitäisikö nojautua tilannekohtaiseen ratkaisumenetelmään? Tai pitäisikö Aristotelinen ”praktinen viisaus” pitää yleisenä lähtökohtana?

Tieteen tekemisessä tarvitaan käytännöllistä eli soveltavaa etiikkaa. Voidaan kysyä, mitä arvoja tutkimuksen tulisi palvella (voidaan esim. vaatia hyödyllisyyttä). Tieteestä on tullut lähinnä renki, väline, esim. valtion taloudelle. Onkin tarvetta hyvälle ja eettiselle tieteelliselle käytännölle, kun raha näkyy sanelevan tutkimukset. Vilppiä saattaa esiintyä kun tutkimuksen rahoittaja ei ole vaikkapa mielissään tutkimuksen tuloksesta. Entä mitä kaikkea saa tutkia? Onko KAIKKI rahoitettavissa? Mielestäni ihan kaikkea saa tutkia, mutta eettisesti hyväksyttävällä tavalla. Luulen, että käytännössä se, mitä ei saa tutkia, tulee esiin vasta kun sitä on tutkittu. (Esim. LSD-tutkimus). Kuuluisa kuppatutkimus, joka tehtiin tekstiä ymmärtämättömille mustille miehille, oli selkeästi epäeettinen, ja ironista on, että suurin osa tiedoistamme kuppa-taudin etenemisestä on peräisin juuri tuosta tutkimus-sarjasta, joka kesti kymmeniä vuosia. Vaikka tutkimuksen aikana keksittiin kuppaan tehoava lääke, ei sitä tutkittaville annettu jotta alkuperäinen tutkimussuunnitelma ei tuhoutuisi. Lars Hertzberg on esittänyt kritiikkiä soveltavalle etiikalle. Hän katsoo, että moraalinen hämmennys johtuu siitä, ymmärryksemme huomaa tilanteen moraalisen luonteen ja tilanne tuntuu juuri ymmärryksestämme johtuen ratkaisemattomalta. Hän katsoo, että soveltava etiikka perustuu väärinkäsitykseen, että moraaliset ongelmat ovat kuin älyllisiä ongelmia, ja että etiikkaa ei voi erottaa sen soveltamisesta. Hän katsoo, että soveltavan etiikan pyrkimys kannanottoon kääntyy helposti älylliseksi epärehellisyydeksi. Minusta tämä ei ole kritiikkiä, vaan hyvä huomio, johon vastaisin, että eettiset teoriat auttavat meitä jäsentämään intuitioitamme. Kun otamme kantaa, tulee se tehdä puolueettoman tuomarin tavoin. Tämä luennoitsijan mielipide on minusta pätevä ja jaan sen hänen kanssaan. Soveltavan etiikan mahdollisuudet ovat nimenomaan ongelman artikuloimisessa ja yleisten kulttuuristen käsityksien systematisoinnissa. Hertzbergin kritiikki katsoo, että soveltavalle etiikalle jää vain kommentaattorin rooli. Mitä sitten? Onhan filosofienkin roolina ollut vuosituhansia kommentaattorin rooli. Ei yhtään pössömpi rooli, sanoisin. Eikä älyllisen epärehellisyyden täydy välttämättä kuulua soveltavaan etiikkaan, jos tosiaan teemme sen puolueettoman tuomarin tavoin.

3. luento

Tällä luennolla tutustutaan tieteenfilosofiaan. 1) Tieteen määritelmä ja tieteellinen menetelmä: Tiedemaailmassa on tapana erottaa tiede, pseudotiede (epätiede, näennäistiede) ja ei-tiede. Tätä kutsutaan demarkaatio-ongelmaksi. Tiede määritellään mm. seuraavanlaisesti (Haaparannan ja Niiniluodon mukaan): Tiede on järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa. Charles S. Peirce mukaan tiede on objektiivista, julkista ja itseään korjaavaa. Itseään korjaavuudella Peirce tarkoittaa, että luulosta päädytään tutkimukseen, tutkimuksesta uskoon, ja myöhemmin tämä usko saattaa antaa uuden syyn luulolle ja uudelle tutkimukselle. Tiede on aina pitänyt totena ensin jotain, mutta myöhemmin kumonnut sen: on Koperinikaanista käännettä, Newtonia, Einsteinia... kehitys jatkukoon. Olemme jatkuvassa kehityksen tilassa. Tiede pyrkii uuteen tietoon. Mutta mitä on tieto? Heikon fallibilismin mukaan meillä voi olla sen hetkistä tietoa, mutta koska emme koskaan voi olla varmoja sen varmuudesta, (kuten historia meille näyttää) ei meillä periatteessa voi koskaan olla tietoa. Vahva fallibilismi menee vielä pitemmälle, nimittäin se katsoo, että yksikään inhimillinen teoria ei voi tarkalleen ottaen olla tosi. Tieteentekijät ovat omanalansa ammattilaisia. Sellaiseksi pääsee koulutuksen sekä harjoittelun kautta. Ammatteihin liittyy etuoikeuksia ja ammatillistumisen kautta tieteestä tulee ura, identiteetin osa ja arvostuksen lähde. Ammatillistumisen varjopuolia saattavat olla raha (=ahneus), maine ja kunnia, jotka kaikki voivat mennä tieteen arvojen edelle. Tuloksia myös saatetaan julkaista ennenaikaisesti, ja monet muut tieteen ihanteet saattavat kärsiä tällaisen etenemisen kustannuksella.

Tieteen tavoitteet:

Tiedolliset

Tieteen tavoitteet ovat luonnollisesti inhimillisen tietämyksen kasvattaminen ja ympäröivän luonnon mahdollisimman tarkka kuvaaminen. Sitä mitä tieto on, on ehkä enemmän tietoteorian vastattavissa. Totta kuitenkin on, että moraalisina pidettyjä tosiasioita on olemassa myös tieteessä ja siksi soveltavaa etiikkaa tarvitaan. Tieteellisen toiminnan edellytyksenä on, että luotettavia ennusteita on pystyttävä tekemään. Eihän muuten tutkimuksen suunnittelu olisi mielekästä. Tieteentekijät pitävät myös huolen siitä, että mahdollisimman monet tutkimuksesta johtuvat virheet ja vääristymät korjataan. Tieteellinen toiminta on jatkunut vuosisatoja, ja tieteen tavoitteisiin kuuluukin tieteen tekemisen opettaminen tuleville sukupolville. Koska tutkimuksia rahoittaa joskus myös julkinen sektori, on tieteentekijöillä velvollisuus kertoa tutkimustuloksista myös suurelle yleisölle.

Käytännölliset

Tiede on usein valjastettu tutkimaan sovellutuksia. Tiedettä ja sen tutkimusta tarvitaan mm. terveyden, hyvinvoinnin, teknologisen mahdin, luonnon hallinnan ja muiden käytännöllisten tavoitteiden edistämiseen. Toki lisäksi on vielä tieteen sisäisiä alakohtaisia spesifejä tavoitteita.

Tieteen eettiset standardit

Tutkimuseettisyydestä pitää huolen tutkimuseettinen neuvottelukunta. Heillä on oma ja yleisesti hyväksytty käsityksensä ”hyvästä tieteellisestä käytännöstä.” Tieteen eettisiä standardeja on esittänyt myös Juhani Pietarinen työssään ”Eettiset perusvaatimukset tutkimustyössä”. Lisäksi David Resnikillä on oma työnsä ”Standards of Ethical Conduct in Science”. Resnik katsoo, että ammattieettisillä standardeilla on kaksi lähdettä: 1) Yleiset moraaliperiaatteet 2) Tieteen tavoitteet. Periaatteina hän pitää rehellisyyttä, tarkkuutta, avoimuutta, vapautta, ansiota, koulutusta, sosiaalista vastuuta, laillisuutta, tehokkuutta, jne jne. Nämä ovat tieteessä mielestäni välttämättömiä asioita, joita tulee noudattaa. Jokainen tieteentekijä on varmasti näistä periaatteista tietoinen.

Epärehellisyyden muodot

Mitä tulee tutkijoiden rehellisyyteen, niin tutkimustuloksia ei tule väärentää, sepittää tai esittää harhaanjohtavasti. Oma kokemukseni on tässä kohdin huono: tuttavani tohtorintyö koski kalojen biodiversiteettiä eräässä koskessa. Tutkimustuloksena selvisi, että kalakannat ja siten koko kosken biodiversideetti kärsi läheisen voimalaitoksen saastuttamisen toimesta. Kas vain, tämän tutkimuksen rahoittajana toimi kyseinen laitos, joka halusi salata tulokset. Tuttavani jätti tohtorintyönsä tässä vaiheessa yliopistolle ja sanoi rahoittajalleen, että kun eettisen tieteen tekemisen periaatteet ovat heille selvinneet, ovat he tervetulleita ottamaan uudelleen yhteyttä. Tässä kohdin tohtorikandidaatti halusi pestä kätensä epärehellisyydestä, jota hän itse piti yhtenä tieteen huonoimpana lähtökohtana. Myöskään datan keräämisen vaiheessa ei tule harrastaa vilppiä. Datan keksiminen on epäeettistä ja tuomittavaa. Yhtälailla datan muuntelu eli vääristely on vastoin hyvää tieteellistä käytäntöä. Raportoimisen vaiheessa on oltava varma, että raportti on puhdas trimmaamisesta (sellaisista tuloksista, jotka eivät tue hypoteesiä), kaunistelusta (pyrkimyksistä saada raportti näyttämään paremmalta kuin mitä se todellisuuudessa on). Lisäksi tutkimuksen kokkaaminen on yhtälailla eettisesti tuomittavaa. Kokkaamisella tarkoitetaan sitä, että testit ja kokeet suunnitellaan siten, että ne tuottavat halutun tuloksen.

Mutta... Joskus tutkijalla on hyvä syy olla huomioimatta vastaanhangoittelevaa dataa. Mikä tässä vaiheessa ratkaisee, on tutkijan motiivi: onko tarkoitus johtaa harhaan vai tehdä hyvää tiedettä? Miten sitten saamme tietoa tutkijan motiiveista? Siitä kertovat esimerkiksi 1) laboratoriomerkinnät 2) kollegoiden luonnetodistukset ja 3) aikaisempi työhistoria.

Esimerkkinä tapaus Dr. Scott S. Reuben & lääkeyhtiö Pfizer:

In what may be among the longest-running and widest-ranging cases of academic fraud, one of the most prolific researchers (Dr. Scott S. Reuben) in anesthesiology fabricated much of the data underlying his research...”

The drug giant Pfizer underwrote much of Dr. Reuben’s research from 2002 to 2007. Many of his trials found that Celeprex and Lyrica, Pfizer drugs, were effective against postoperative pain.” Tuloksia oli vääristelty tai muuteltu tutkijan omasta toimesta.

Independent clinical research advances disease treatments and improves the lives of patients,” said Raymond F. Kerins Jr., a Pfizer spokesman. “As part of such research, we count on independent researchers to be truthful and motivated by a desire to advance care for patients. It is very disappointing to learn about Dr. Scott Reuben’s alleged actions.

(Lainauksien lähde: www.nytimes.com)

Reubenin tapaus on esimerkkinä siitä, että tieteessä on aina esiintynyt vilppiä, ja tulee myös aina esiintymään. Mika Waltarin sanoin: ”Ei uutta auringon alla.”

Luento 4

Tieteen eettiset standardit, osa 2 
-Tarkkuus/huolellisuus 
-Avoimuus 
-Vapaus 
-Ansio 
-Koulutus 
-Sosiaalinen vastuu 
-Laillisuus 
-Työmahdollisuudet 
-Keskinäinen kunnioitus 
-Tehokkuus 
-Tutkimuskohteen kunnioitus  
Tulosten esittämisessä virheitä on erityisen tärkeää välttää. Tutkijan  tehtävänä  on minimoida kokeelliset, metodoligiset
ja inhimilliset  virheet, ja heidän tulee välttää itsepetosta, vääristymiä ja intressiristiriitoja.  Tutkijan tehtävänä on myös
selittää kokeelliset virheet: kaikki instrumentit  tuottavat esimerkiksi kohinaa, vinoumia ja vääriä lukemia. Kyse on  nor-
maalista kokeellisesta ilmiöstä, ei välttämättä vilpistä.  Tutkijan tulee  myös selittää mahdolliset  metodologiset virheet,
jotka saattavat johtua  teoreettisten taustaoletusten virheellisyydestä tai vääristymistä päättelyssä.  Inhimillisille erehdyk-
sille on myös aina annettava tilaa. Ihminen tekee tiedettä  ja on olentona erehtyväinen, joten erehdykset sallitaan, tiettyyn
pisteeseen asti. 

 ”Tutkijan on suoritettava valintoja koko tutkimuksensa ajan: hänen on karsittava  kaikesta tarjolla olevasta informaatiosta tutkimuksen kannalta olennainen ja  luotettava tieto. Tämä onnistuu vain kriittisen lähestymistavan kautta, ja sen  säilyttäminen on tärkeää koko tutkimuksen ajan. Tietolähteiden  luotettavuuden  arvioinnin lisäksi tulisi myös omaan työhönsä suhtautua kriittisesti. Olennainen  osa  kriittistä lähestymistapaa onkin punnita omia motiivejaan ja lähtökohtiaan  tutkijana ja niiden vaikutusta tutkimukseen”  (Lähde: Tutkimusetiikan ABC,  Mäkinen Olli, s. 131 ”luku lähdekriitiikki ja oikea tapa lainata”)  Tutkijan täytyy  myös työssään pitää kiinni avoimuuden periaatteesta. Tutkijoiden pitäisi jakaa  data, tulokset, ideat ja työkalut.  (Tietenkin hyvän tieteen nimissä). Tutkijoiden täytyy  antaa oma tutkimuksena muiden tutkijoiden silmien ja arvion alle; näin  saadaan  aikaan hyvää nk. ”aivoriihtä”. Näin pysytään avoimina uusille ideoille ja kritiikille, jonka  osaa tieteen tekemisessä ei  tule koskaan aliarvioida. Kritiikistä lähtee usein myös filosofien  työ. Avoimuus edistää myös luottamusta ja takaa resurssien  tehokkaan käytön. Kaikenlainen  salailu johtaa yleisössä epäluuloja. (Tiedehän on julkista, koska sen rahoittaa julkinen sektori).  Harmillista kyllä, vaikka avoimuutta pidetään varmasti myös yrityselämässä tärkeänä, on  tutkimustulokset joskus heidän yrityksensä  ideoita vastaan. Tällöin avoimuus saattaa kärsiä,  kuten edellä mainitsemassani kalakoski-esimerkissä.  Joskus salaaminen on perusteltua,  esimerkiksi keskeneräisen tutkimuksen suojelemisessa. Samaa metodia käyttää myös suomalaisyleisölle  hyvin tuttu instanssi, POLIISI. He eivät anna tietoja keskeneräisestä tutkinnasta. Tällä tavoin he  suojelevat omaa työtään.

Tällä hetkellä keskustellaan varsinkin sähköisten tutkimusaineistojen  käytön avoimuudesta. On esiintynyt plagiointia, hyvän tieteen vastakohtaa.  Nykyisen internetmaailman  mahdollisuudet kääntyvät myös tiedettä itseään vastaan.   

Vapaus 

Tutkijoiden vapautta ei saa estää  millään tavoin. Heidän täytyy olla vapaita tutkimaan mitä tahansa ongelmaa tai  hypoteesia. Tutkijoiden  tulee tavoitella uusia ideoita, ja tähän heitä täytyy yhteisössä myös kannustaa. Tutkijoiden tehtävänä on  myös kritisoida vanhaa, sillä kuten jo itse Peircekin sanoi, tiede on itseäänkorjaavaa: ja mistäs muusta,  kuin tutkijoista itsestään, on kriittisyys on lähtöisin.    

Tutkimukselle rajoittavia tekijöitä 


-Ihmisten ja eläinten oikeudet, ympäristö (alalajeina lapset, vammaiset) 
-Rahoituspäätökset (”rahoitus on etuoikeus, ei oikeus”) 
-Tekijänoikeus- ja patenttiasiat 
-Liike- ja sotilassalaisuuksien säilyttäminen 
-Kansallinen turvallisuus (tähän liittyy oma alalajinsa sotilaallisesta tutkimuksesta – joka on oikeutettua jos sotiminen  on ylipäätään oikeutettua). Täytyy myös muistaa, että sotilaallinen tutkimus on legitiimi ja välttämätön osa epätäydellistä   ja väkivaltaista maailmaamme. Sotilaallisesta tutkimuksesta voidaan myös kysyä, onko joukkotuhoaseisiin liittyvä  tutkimus samalla tavalla moraalista, kuin tavallisiin aseisiin liittyvä tutkimus.  Tieteellinen tutkimus on siis erittäin monien  seikkojen vaikutuksen alaisina, ja monien eri instanssien intressin kohteena. Onneksi tieteellä on omat neuvottelukuntansa  ja se on kohtuullisen autonomista: muuten tiede olisi pian pelkkä väline  talouden suurissa oravanpyörissä.  Tieteessä  tapahtuu tietenkin tuloksia ja tuloksista kuuluu ansiot oikeille ihmisille. Yksinkertaisuudessaan ”ansio kuuluu  antaa sinne,  minne se kuuluu, mutta ei sinne, minne se ei kuulu.” Ansioiden ja karkkien jakaminen ei edistä suoraan tieteen  tavoitteita, mutta motivoi tutkijoita, edistää yhteistyötä,luottamusta ja takaa että kilpailu tieteen palkinnoista on reilua.  Ansioiden jakaminen myös mahdollistaa vastuulliden ja syyllisyyden määrittämisen helpommin.   

Luento 5   

Ihminen tutkimuskohteena 

Lääketieteellisen tutkimuksen kansainväliset eettiset ohjeet muotoiltiin ensimmäisen  kerran Nurnbergin koodissa, jotta
olisi jokin perusta tuomita natsitiedemiehet sotarikoksista  (1947) jotka kuuluvat pääpiirteissään  seuraavanlaisesti:  
1. Tietoon perustuva suostumus
2. Sosiaalinen arvo:  tulee tuottaa merkittäviä tuloksia
3. Tieteellinen pätevyys: vain pätevät tutkijat  saavat suorittaa tutkimuksia
4. Vahingon välttäminen: tulee minimoida riskit ja kipu (myöhemmin esiteltävä lihaspalatutkimus)
5. Kokeen lopettaminen:  Tutkimuksen tekijän tulee olla valmiina lopettamaan tutkimus
6. Yksityisyys ja sen suojeleminen
7. Haavoittuvat väestöryhmät ja heidän oikeuksien valvominen
8. Reiluus: Valintaprosessi henkilöiden välillä oltava alusta asti reilu
9. Jatkuva arviointi (Voittavatko hyödyt riskit?)  Koodia on täydennetty nk. Helsingin julistuksella.  

 Lapsilla tehtävä tutkimus

Jos tutkimus voidaan tehdä aikuisilla, vain näin tulee menetellä. Jos lapsilla tehdään kokeita, on  silloin tarkoituksena
tuottaa nimenoman heitä  koskevaa tutkimustietoa, jolla on merkitystä lasten terveydelle. Jokaiselta  lapselta on saatava
suostumus  niiltä osin kun hän ikänsä puolesta kykenee antamaan. Jos lapsilla halutaan tehdä kokeita,  on siihen luon-
nollisesti saatava  huoltajilta suostumus. Luennoitsijan esimerkki liian löyhästä kysymyksenasettelusta  kasvatustieteel-
lisessä tutkimuksessa on  esimerkki siitä, että tutkittavan holhoojalla tulee olla riittävät tiedot tutkimuksen  menetelmien
kulusta.

Yksityisyydensuoja   
-Henkilötietolaki (käsittelee yksityisyyden suojaa) 
-Ihmisillä oikeus päätää itseään koskevien tietojen käsittelystä, sekä oikeus järjestää yksityiselämänsä ilman  perustee-
tonta  ulkopuolisten puuttumista  
-Lain velvoitteet: Huolellisuusvelvoite: henkilötietojen käsittely tulee olla suunniteltua, ja asiallisesti perusteltua;  käyttötarkoitussidonnaisuus. 
-Henkilötietojen suojaamisen tavat, sekä tutkimuksen päätyttyä tapahtuva rekisterin hävittäminen, tai anonymisoiminen,
on  suunniteltu etukäteen.
-Luottamuksellisuus: Tutkimushenkilöt voivat luottaa tutkijan sopimuksessa antamaan lupaukseen. Etukäteissuunnittelu myös tärkeää, esim.  kuka aineistoa käsittelee ja arkistoidaanko, vai hävitetäänkö se tutkimuksen  jälkeen. Kun ihmisten kanssa tehdään tutkimusta,  liittyy siihen tietenkin myös vaitiolo- ja salassapitovelvollisuus. Jos  tutkimuksessa tulee ilmi tutkittavan henkilökohtaista,  tulee se tietenkin suojata. (Siitähän on koko henkilötietolaissa kyse).   

Eläinten käyttö tutkimuksessa  

Koska eläimeltä ei voida kysyä suostumusta tutkimukseen, on Animalia tehnyt asiaan liittyviä huomioita ja suosituksia. 
-Julmuus (on muuten vähentynyt). Luotettavia tuloksia saadaan vain hyvin kohdelluista eläimistä.
-Voidaan myös aiheellisesti kysyä, saako eläimillä tehdä tutkimusta lainkaan, koska ne eivät voi kieltäytyä tai sen  paremmin suostuakaan. Lähtökohta on aina, että lajilla on oikeus elää lajinmukaista elämäänsä. Tällöin voidaan myös kysyä, onko lemmikkieläinten pitäminen, metsästys  tai eläimiin perustuva talous väärin? Lisäksi huolena on, kuinka hyvin eläimillä toteutetut testit voidaan soveltaa ihmisiin.

Voidaanko eläinkokeita oikeuttaa sillä, että ne merkittävästi vähentävät ihmiskokeiden riskejä? 
-Eläinkokeissa on periaatteita: mitä kehittyneempi laji, ts. mitä kehittyneempi tietoisuus, sitä painavammat perusteet 
tarvitaan sen testaamiseen. Eläinten tarpeita tulee  kunnioittaa, eikä niiden lajityypillistä toimintaa saa estää. (Voimme vain toivoa, että tämä soveltavan etiikan normi pätee nykyaikaisiin eläinkokeisiin.)   

Luento 6   

1) JY:n eettinen toimikunta 
2) Tutkimuseettinen neuvottelukunta 
3) Intellektuaalinen omaisuus tieteessä  

JY:n eettinen toimikunta on rehtorin asettama toimikunta. Sen tehtävänä on tiedottaa tutkimusetiikkaan liittyvistä asioista
ja ylläpitää niihiin liittyviä kesksteluja yliopistoyhteisössä.  Lisäksi toimikunta antaa lausuntoja tutkimuksista, joissa  ih-
mistä tutkitaan niin, että heidän terveytensä saattaa vaarantua.  Toimikunnan puheenjohtajana toimii professori Aila  Virtanen. Tutkimuseettinen neuvottelukunta on valtakunnallinen järjestö, joka käsittelee tieteelliseen  tutkimukseen  liittyviä eettisiä  kysymyksiä. Se myös edistää tutkimusetiikkaa, ja on näin omanlaisensa vastaus soveltavan etiikan kritiikille, jonka Hertzberg on muotoillut.

Intellektuaalinen omaisuus  

Neljää eri lajia
1) tekijänoikeus  
2) patentti  
3) tuotemerkki ja  
4) liikesalaisuus    

Tekijänoikeus (copyright) on uudistettavissa oleva lainsuoja, joka sallii tekijän kontrolloida alkuperäisen työn uudelleen-
tuotantoa.  Se on voimassa seitsemänkymmentä (70)  vuotta tekijän kuoleman jälkeen.  Copyright ei tarkoita, että tekijät 
omistaisivat alkuperäisen työnsä ideoita, vaan sitä, että heillä on omistajuus oman tuotoksensa ilmaisumuotoon. Näin
varmistetaan, että hyvistä ideoista on oikeus tehdä vielä parempia! Tieteenhän tulee olla itseäänkorjaavaa ja hyvät ideat
otetaan vastaan tekijälleen kiitollisella tavalla. Tätä on copyright eli tekijänoikeus.

John Locken muotoilema ansio-lähestymistapa: Voidaan vaatia omistajuutta  johonkin, jos he ovat panostaneet työtä  ja
resursseja siihen. Jotain voidaan myös kohdella omaisuutena jos tällainen  menettely ei loukkaa ketään. Intellektuaa-
liseen omaisuuteen tieteessä on olemassa myös kovin utilitaristinen lähestymista-pa: intellektuaalinen omaisuus on
oikeutettua sikäli, kun se maksimoi hyödyt: hyödyiksi katsotaan tässä lähinnä tieteen  ja teknologian kehitys. Intellektuaalinen omaisuus on vielä enemmän oikeutettua, jos se lisää tutkijoiden motivaatiota tai kannustaa yrityksiä investoimaan tieteeseen. Lopuksi on hyvä tiedostaa, että joitain asioita ei voida patentoida tai omistaa. Joitain ideioita, teorioita, tuloksia tai menetelmiä ei edes kannata yrittää saattaa omistuksen alaisiksi, sillä omistamattomina ne palvelevat parhaiten tiedettä. Toisin sanoen yhteisomistuksessa on enemmän järkeä, kun ne palvelevat tiedettä paremmin kuin mitä ne palvelisivat omistuksen alaisina. Tietenkään esimerkiksi elämänmuotoja, ihmisen DNA:ta ja muita vastaavia ei voida koskaan patentoida, sillä  se olisi  loukkaus ihmisten ja muiden eläinten moraalista arvoa kohtaan.

Oman alan merkitys soveltavalle etiikalle

Itse opiskelen filosofiaa, ja näen lukuisia mahdollisuuksia filosofeille ottaa kantaa soveltavan etiikan kysymyksiin. Itse 
haluaisin  filosofin näkökulmasta tuoda esiin tutkimuksen, tutkijoiden  ja rahoittajan välistä suhdetta. Filosofien tehtäväksi voisi jäädä perustelu rahoittajille tieteen ja tutkimuksen etenemisestä ja sen periaatteista – niistä syntyviä tuloksia  ei  voida salata, vaikka rahoittaja  ei pitäisikään tuloksista. Silloin rahoittajan on esimerkiksi vetäydyttävä kokonaan pois tutkimuksesta ja tutkimuksen tulos  voitaisiin julkaista anonyymisti. Näin tieteen periaatteita ei loukattaisi. Filosofina haluaisin myös tutkia lisää moraalisen tiedon  statusta: onko sitä edes olemassa?, ja käsitellä tätä tietoteoreettisin keinoin. Tässä siihen ei ole tilaa mutta ehkä sille on oma aika ja  paikkansa oman tutkijan urani aikana.    

--------------------------------------------------------------------------- 
Yliopistoasteikolla 1-5, tulos 4: luennoitsijan kommentit:

Sain kyllä tiedostosi auki ja luinkin sen. Ihan tyylikäs suoritus.
Luentopäiväkirjasi on erittäin perusteellinen ja kattava. Pitkäkin se
on, kun ottaa huomioon, että fontin korkeus on 10 ja riviväli 1.
Varsinkin alku on maino, koska se sisältää runsaasti omia perusteltuja
mielipiteitä. Loppua kohti meinaa vähän muuttua referaatiksi. Ihan täysiä
pisteitä en voi antaa, koska raportti-osuus pelkistyy yhdeksi
kappaleeksi (ensimmäisen luennon diat: "Parin kolmen sivun raportti oman
alan tutkimuksen eettisistä ongelmista"). Olisit voinut karsia noita
referoivia osuuksia ja tehdä näin enemmän tilaa raportille. Filosofian
tekemisen etiikka jää siis puuttumaan melkein kokonaan. Nelonen olisi
siis tulossa.

Hyvää kesää!

Petteri Niemi

--------------------------------------------------------------------------------