Kevätkollokvio keväällä -10 aiheesta "ihmistutkimus"

Franz Rosenzweig ja traaginen ihminen (Luennoitsija tohtori Olli-Pekka Moisio)

Teoksessaan "The Star of Redemption" Franz Rosenzweig antaa panoksensa uudelle ajattelulle systemaattisella tavalla. Rosenzweig kritisoi muun muassa Spinozaa, Descartesia ja Hegeliä teoksessaan, jonka esitystapa on dialektinen. Teos on omanlaisensa esimerkki paradoksaali-logiikasta, joka on Rosenzweigin mielestä ihmismielen onnistumista; kun ihmisen ajattelu ajaa itsensä umpikujaan, on ajatustyössä onnistuttu.

Rosenzweig tulee hyljänneeksi modernin edistymisen idean. Juutalaisfilosofi katsoo, että jokainen hetki on itseriittoisaa ja "täynnä itseään": on kyse nk. ikuisesta hetkestä. Tavoite täytyy tavoittaa nyt, eikän kehityksen kautta, kuten modernissa edistymisen ajattelussa on totuttu.

Rosenzweigin kosmologian ydin on kuusisakarainen tähti. Tarkastelun kohteena ovat niistä kolme: maailma, ihminen ja Jumala. Teoksessa yhtäkään näistä elementeistä ei eroteta toisistaan, vaan jokainen niistä täydellistyy suhteissaan muihin elementteihin. Itsessään elementit ovat kaikki sinänsä tyhjiä, niistä tulee jotain vasta, kun ne ovat vastavuoroisissa suhteissa toisiinsa. Teoria ihmisestä on Rosenzweigin terminologiassa metaetiikkaa, koska etiikan pohtiminen on ihmiselle tyypillinen piirre. Teoriaa todellisuudesta Rosenzweig nimittää metalogiikaksi. (Todellisuuden looginen rakenne).

Paradoksaalisuudesta kielii myös se Rosenzweigin ajatus, että pysyväisyys on vain ja ainoastaan hetkellisyyttä. Tämä paradoksaalisuus on syntyjään ihmismielen kuoleman käsityksestä: kuollessaan ihmisestä tulee "hänen" sijasta "se". Näin ihmisestä tulee "traaginen ihminen", objekti muiden joukossa, joka ymmärtää oman pysyväisyytensä vain hetkelliseksi. Tästä syntyvä uhma muuttaa ihmisen itsetietoiseksi, mikä tekee ihmisestä erityisen, oman itsensä.

Psykoanalyyttinen ihmiskäsitys  (Luennoitsija professori Jussi Kotkavirta)

Psykoanalyyttistä ihmiskäsitystä ei tule sotkea millään tavalla esimerksiki psykiatrian biologiseen ihmiskäsitykseen, eikä sen paremmin psykologian kognitiiviseenkaan ihmiskäsitykseen. Psykoanalyysiin sisältyy usein oletuksia, joita ei yleensä eksplikoida. Psykoanalyysin kenttä on monimuotoinen, myös ihmiskäsityksen osalta.

Psykoanalyysi on empiirinen ala, jossa ihmisen psyykkisiä toimintoja havainnoidaan hoivasuhteessa. Psykoanalyysissä ajatellaan, että ihmisen psyyke on olennaisesti tiedostamaton. Tietoisuuden piiri on pieni ja sen oletetaan olevan myös vahvasti ruumiillista, haluamisen liikuttamaa. Psyyken rakentuminen on kiivasta ensimmäisten elinvuosien aikana – nimenomaan tästä juontuu psyyken ruumiillisuus. Nuo elämän ensimmäiset elinvuodet ovat ihmismielessä vahvasti läsnä myös nykyisyydessä.

Psyykessä esiintyviä vajavuuksia ja konflikteja voidaan hoitaa hoitosuhteen tiiviissä vuorovaikutussuhteessa. Näin psykoanalyyttiseen ihmiskäsitykseen näyttää sisältyvän myös psyykeen rakentava korjautuvuus myös myöhemmällä iällä (muiden ihmismielien avustuksella.)

Freudin varhainen malli on teoria psyykkisestä apparaatista, joka on vahvastri naturalistinen. Tässä teoriassa katsotaan psyyken työstävän somaattisia ärsytyslähteitä, eli viettejä. Nämä vietit nousevat tietoisuuden piiriin defenssien kautta. Yksilö saattaa työstää viettiensä painetta esimerkiksi sublimaation ja projisoinnin kautta.

Freudin myöhempi struktuaalinen malli id:stä, egosta ja superegosta kuvaa ihmisen psyyken kolmea tasoa, joista ensimmäinen on kaikkein ruumiillisin ja viimeinen kaikkein vähiten ruumiillinen.

Donald W. Winnicott, lastenlääkäri ja psykoanalyytikko, kehitti Freudin viettiajatusta eteenpäin. Winnicott keskittyi psykoanalyytikkona ihmisen lapsuusikään. Freud ajatteli lapsuuden olevan annettua, mutta Winnicott korosti lapsen ja äidin muodostamaa kokonaisuutta, jonka sekä lapsi että äiti jakavat keskenään.

Winnicott muotoili ajatuksiaan myös ihmisen kehityskaaresta. Sen mukaan ihminen on ensin absoluuttisen riippuvainen, sitten suhteellisesti riippuvainen, ja lopulta suhteellisesti riippumaton. Vanhuudessa ihminen palaa suhteelliseen riippuvuuteen.

Psykoanalyysi lähtee usein liikkeelle ruumiillisuudesta ja vieteistä, jotka ovat yleisiä kaikille eläimille. Winnicott erottaa ihmisen eläimestä ihmisen tavasta antaa vieteilleensä merkityksen.