Johdatus tieteenetiikkaan (Luennoitsijana Petri Niemi, YFI)

Oppimispäiväkirja 24.5 - 16.6.2010

1. luento

Tieteessä on, kuten kaikissa yhteisöissä, sekä lausumattomia että julkisia sääntöjä, normeja ja tapoja. Tieteen etiikka on yksi erinomainen esimerkki tällaisesta. Siihen kuuluu sääntöjä ja vaatimuksia mm. luottamuksesta ja rehellisyydestä. Tällaiset säännöt ja yhteiset pelisäännöt ovat pohjana hyvälle tieteelliselle käytännölle. Yleensä tutkimusetiikka tulee ajankohtaisesti ns. tutkimusongelmien kanssa, kun täytyy pohtia tutkimusmenetelmän eettisyyttä. Ensin on hyvä lähteä liikkeelle mitä on etiikka ja mitä on tiede siihen yhdistettynä. Etiikassa on erilaisia suuntauksia, kuten sen pelkkään kuvaamiseen keskittyvä deskriptiivinen etiikka, tai normatiivinen etiikka, joita on monenlaisia ja joiden tarkoituksina on kehittää eettisiä elämäntapoja erilaisineen näkökantoineen ja suosituksineen.

Sitten kaiken tämän päälle, kuten filosofiassa on tapana, myös etiikka alistetaan filosofisen tutkimuksen alle. Tätä kutsutaan metaetiikaksi. Metaetiikkaan liittyy sellaisia aiheita kuten itseisarvo ja välinearvo, tosiasiat vs. arvot ja objektivismi vs. relativismi. Metetiikassa siis lyhyesti sanottun mietitään, onko arvorvostelmia objektiivisesti "oikesti" olemassa vai ovatko ne aina vain relativismin, mielipiteiden, alaisia. Joillain asioilla mielletään olevan itseisarvo, ja monet suuret filosofit ovatkin etsineet tällaista itseään täynnä olevaa, vailla muita määreitä olevaa itseriittoisaa entiteettiä, jonka olemassaolon kriteeri on vain ja ainoastaan tämä nimenomainen entiteetti. Jo Anselm Canterburylainen pohti tätä kuuluisassaan ontologisessa jumalatodistuksessaan: "on itse itsenä perusta." Sanomattakin selvää, että monen mielest' tämä itseriittoisuus on itse Jumala. Näin eettiset kysymykset jäävät ikään kuin ikusen peiton alle siitä, kuka onkaan lopullinen tuomari - tuskin kukaan, mutta mitä ainakin voidaan metaetiikasta sanoa, on, että ihminen pitää järjestelmällisyydestä ja tahtoo luoda omaksi avuksi järjestelmiä; avaimia omaan ajattelutyöhönsä. (Toivottavasti ainakin filosofit.) Nämä kysymykset metaetiikan aiheista ovat edelleen pysyneet vastaamattomina ja spekulaation alaisina ne tulevatkin pysymään, sillä kuten filosofian luonteeseen kuuluu, kysymyksiä on aina vastauksien edestä. Normatiivisen etiikan alalajeja ovat mm. Aristoteleen kuuluisaksi tekemä hyve-etiikka, velvollisuusetiikka ja seurausetiikaksikin kutsuttu utilitarismi. Näistä on jokaisella omanlaisensa näkemyksensä hyvästä elämästä. -Hyve-etiikka on hyvää elämää, joka opitaan nimenomaan kasvatuksen kautta ja jossa suositaan mielenpiirteiden kohtuullisuutta. Hyve-etiikassa tähdätään hyvään elämään nimenomaan oman toiminnan kautta, joka opitaan käytännöllisessä harjoituksessa, nk.fronesiksessa. Vain omalla toiminnallaan ja sen harjoittamisella on mahdollisuus päästä osaksi kreikankielistä sanaa eudaimoniaa, tuota tavoiteltua onnellisuutta, joka on koko Aristoteleen hyve-etiikan tavoite. -Velvollisuusetiikka (deontologinen) etiikka lähtee liikkeelle tekoon johtaneista vaikutteista ja niiden arvioimisesta. Tietenkin kuuluisin tällaisen normatiivisen etiikan edustaja on itse uuden ajan mestari Immanuel Kant. Hänen moraaliteoriaansa kuuluu nk. kategoriat, hypoteettiset että imperatiiviset sellaiset. Kantin moraaliteoriaa ei voi sanoa tuntevansa, jos ei tunne maksiimi-termin merkitystä. Se tarkoittaa sellaista asiaa, jonka itse kunkin toivoisi yleiseksi laiksi. -Seurausetiikka (utilitarismi) jonka kuuluisampia edustajia ovat tietenkin John Stuart Mill, Jeremy Bentham, Francis Hutcheson (joka itse asiassa tuli muotoilleeksi ensimmäisenä utilitarismin perusidean), sekä piispa Richard Cumberland vastineessaan Hobbesille. Ytimekkäästi muotoiltuna utilitarismissa ajatellaan, että ihmisen perusluontoon kuuluu aina tietty altruistisuus, josta seuraa ihmisluonnolle tyyppillinen tapa ajatella "enemmän hyvän" olevan aina parempi kuin "enempi paha". Näin syntyi seurausetiikka, joka puntaroi eettisiä ongelmia niiden seurauksien perusteella. Kuten alkukappaleessa tulin maininneeksi, soveltava etiikka tulee ajankohtaiseksi yleensä tutkimuksien kohdalla. Se on tarpeen silloin, kun tulee puntaroida tutkimuksen eettisyyttä. Historialla on monta surullista tarinaa epäeettisistä tutkimustilanteista, joita nykyään yritetään estää tutkimuseettisellä lautakunnalla. Etiikassa, ja samalla tietenkin soveltavassa etiikassa, ei ole kyse siitä miten asiat ovat, vaan nimenomaan siitä, miten niiden kuuluisi olla. Koska keltään ei ole vielä toistaiseksi löytynyt Siinain vuorelta kivilaattoja kymmenine eettisine käskyineen, on soveltava etiikka tarpeen yhä alati kasvavassa yliopistomaailmassa ja sen tutkimuksissa. (Jätän tässä vaiheessa mainitsematta ylempien tahojen leikkaukset koulutusresursseista, jotta opintopäiväkirjani pysyy hyvän tieteellisen tekstin puitteissa). Soveltavassa etiikassa tulee erottaa tosiasiat ja asiat, jotka ovat moraalin piirissä. Toisin sanoen arvot ja normit ovat tyystin erilaisia käsitteitä verrattuna tosiasioihin. (2+2=4). Moraalin piiriin kuuluvat asiat, jotka jo Aristoteles muotoili aikanaan seuraavalla tavalla: ne ovat tavoiteltavia, itseisarvoisia, ja arvokkaita. Hyvä, paha, oikea ja väärä ovat kaikkien etiikkaa lukevien tuttuja sanoja.

2. luento

Moraalikäsityksien (normien) tietoteoreettinen status jäänee metaetiikan tehtäväksi – voiko moraaliarvostelma koskaan olla tietoa? Missä menee mielipiteen ja tosiasian raja? Metaetiikka on etiikan teoriaa ja etiikka taas jakautuu kahteen eri oksaan, normatiiviseen ja deskriptiiviseen. Normatiiviinen etiikka haarautuu moneen eri eettiseen suuntaukseen, joissa annetaan suosituksia, ja deskriptiivinen etiikka on nimensä mukaisesti pelkkää moraalisen toiminnan kuvaamista. Etiikkaan liittyy aina relativismia eli se on aina suhteellista, liittyen paikkaan ja aikaan. Yleiset ja keskitason periaatteet: On huomattu, että yleisesti ottaen jotkut teot ovat aina väärin tai oikein, ja lisäksi on huomattu, että tällaisistä oikean ja väärän kentästä löytyy keskitason periaatteita – jotain yleisesti vääränä pidettyä (esim. valehtelua) voidaaankin pitää vähemmän tuomittavana, jos se estää suuremman pahan. (Esim. murhan). Etiikan saralla on monia mielenkiintoisia tapauksia, jotka saavat ihmiset todella miettimään etiikan koulutuksen tarvetta. On nimittäin erittäin suositeltavaa tuntea etiikkaa ja moraalia koskevia teorioita kun törmäämme tapauksiin, joissa niin sanotusti menee sormi suuhun. Yksi tällainen on vuonna 1842 uponnut laiva, jonka pelastusveneeseen ei mahtunut kaikki pelastuneet. Oli päätettävä, ketkä heitetään yli laidan. Ei mikään ihme, että luentosaliinkin laskeutui syvä hiljaisuus kommentteja kysyttäessä. Vetääkö pitkää tikkua? Valitako voimakkaimmat soutajat vai painavimmat veneen upottajat? Joitain periatteita kapteenilla oli, nimittäin naiset ja lapset ilmeisesti säästettiin. Myöhemmin kapteeni haastettiin oikeuteen tekemistään valinnoistaan mutta presidentti armahti hänet. Utilitarisesta näkökulmasta kapteeni teki oikein säästäessään mahdollisimman monen ihmisen hengen, mutta velvollisuusetiikka pitäisi kapteenin valintoja seurauksien perusteella vähintäänkin arvelluttavina. Viimeistään tästä esimerkistä jokainen ymmärtää moraalin relativistisen luonteen ja että oikeaa vastasta ei välttämättä ole. Etiikka on olemassa nimenomaan siksi, että oikean vaihtoehdon valitseminen ei ole läheskään aina helppoa ja näihin valintoihin tarvitaan edes jotain systemaattista. John Stuart Mill, Jeremy Bentham ja Hutchesonin muotoilemasta utilitarismista on monia eri versioita: teko-, sääntö-, ja optimoiva vs. ei-optimoiva utilitarismi. Näistä viimeinen on laimennettua utilitarismia, puhutaan tarpeeksi tai riittävän hyvästä. Lisäksi on objektiivista vs. subjektiivista utilitarismia; objektiivisessa utilitarismissa teon on oltava objektiivisesti hyvä, eli jos tekijä erehtyy, teko on tästä suuntauksesta katsoen väärin. Ihmisten toiminnassa on havaittavissa kohtuullisen usein myös egoistista etiikkaa. Toiminta on silloin tekijän mielestä oikeutettua, jos se on hänelle itselleen oikein. Tällainen ei ole oppikirjojen suosiossa, mutta on käytännön elämässä yleistä. Talousetiikkakin näyttää ammentavansa voimansa tästä. Kantin kategorinen imperatiivi eli velvollisuusetiikka katsoo, että sellaiset teot, joita joku ei hyväksyisi, ovat väärin. Egoistinen etiikka näyttäytyy ainakin tähän verrattuna kovin ääripäältä. Deontologinen etiikka katsoo myös, että teon moraalista arvoa eivät ratkaise sen seuraamukset; pahakin ihminen voi olla onnellinen. Velvollisuusetiikka on myös kovin toimijakeskeistä; jokaisella on velvollisuus. Tämä etiikka on myös kovin inhimillistä, ketään ei kohdella pelkästään välineenä. On myös hyvä muistaa, että naturalistista virhepäätelmää kannattaa välttää. Laivadilemma, joka ylempänä kuvattiin, on tilanteena sellainen, että siihen ei välttämättä edes ole olemassa oikeaa ratkaisua. Usein tällaisissa vaikeissa tilanteissa nojaudutaan egoistiseen eli lopulta biologiseen etiikkaan: ihminen on taipuvainen johonkin, esim. itsensä suojelemiseen. On myös monia epäeettisiä tutkimustapauksia, joita voidaan jopa oikeuttaa joidenkin suuntauksien perusteella: esimerkiksi CIA:n 50-60 -luvuilla tekemät tutkimukset LSD:stä täyttävät epäeettisen tutkimuksen piirteet (tutkittavat eivät tienneet olevansa huumeen vaikutuksen alaisena) mutta seurausetiikka voisi sanoa tähän, että yhden ihmisen hengellä pelastettiin muita tuhansia. (Yksi tutkittavista teki itsemurhan). LSD julistettiin laittomaksi. Velvollisuusetiikan näkökulmasta tällaista ei voisi koskaan hyväksyä, sillä eihän kukaan ajattelisi, että haluaisi yleiseksi laiksi itsensä salaa huumaamisen! (Ns. tutkimuksen ”jokeripäivät”: minkähänlaisesta mielentilasta löydänkään itseni tänään?) Aristoteles katsoo moraalisia asioita aina hyvän elämän ja onnelisuuden kannalta. Kasvatus on avainsana. Toiminta on Aristoteleen mielestä moraalista silloin, kun pysytään kohtuullisuuden tiellä johon käytännön harjoitus eli fronesis on johtanut. Onnellisuus on hänen mielestään tavoitettu tämän froneksiksen ja kasvatuksen kautta. Edellä kuvatut normatiiviset etiikan teoriat ovat klassisia esimerkkejä. Feministinen etiikka on eräs esimerkki postmodernista etiikan muodosta. Keskitason periaatteen esimerkkimiehenä esitellään William David Ross (1877-1971) Hänen mielestään hyveitä ovat -lupausten pitäminen -väärien tekojen korjaaminen ja hyvittäminen -kiitollisuus toisten hyvistä teoista (tässä kohtaa voidaan kysyä, että jos jollakulla ei syty tällaista tunnetta, onko hän epäeettinen?) ja Bernard Gert -hän keskittyy pahan välttämiseen -älä tapa, älä aiheuta kipua, älä estä mielihyvää, noudata lakia, älä johda harhaan. Mielestäni nämä periaatteet ovat hyviä, mutta lain noudattaminen ei välttämättä tee ihmisestä eettistä toimijaa, sillä myös laki voi olla epäeettistä. Bernard Gertin mielestä ylläolevista voidaan poiketa, jos hankkii tilanteesta kaiken mahdollisen informaation ja harkitsee tämän informaation pohjalta tarkasti toimintaansa. Etiikan tutkijat ovat yleisesti ottaen sitä mieltä, että etiikka menee lain yläpuolelle. Itse olen samaa mieltä. Jos lain tekee erehtyväisyyteen taipuvainen ihminen, voi myös laki olla erehtyväistä. Etiikka ja sen teoriat ovat pysyvimpiä, koska niitä on harkittu tuhansia vuosia ja monen ihmisen voimalla. Rossin ja Gertin tekemät listat ovat mielekkäitä lukea ja tehdä, mutta entäs, jos listan kohdat ovat konfliktissa keskenään? Onko yleinen priorisointi edes mahdollista? Pitäisikö nojautua tilannekohtaiseen ratkaisumenetelmään? Tai pitäisikö Aristotelinen ”praktinen viisaus” pitää yleisenä lähtökohtana?

Tieteen tekemisessä tarvitaan käytännöllistä eli soveltavaa etiikkaa. Voidaan kysyä, mitä arvoja tutkimuksen tulisi palvella (voidaan esim. vaatia hyödyllisyyttä). Tieteestä on tullut lähinnä renki, väline, esim. valtion taloudelle. Onkin tarvetta hyvälle ja eettiselle tieteelliselle käytännölle, kun raha näkyy sanelevan tutkimukset. Vilppiä saattaa esiintyä kun tutkimuksen rahoittaja ei ole vaikkapa mielissään tutkimuksen tuloksesta. Entä mitä kaikkea saa tutkia? Onko KAIKKI rahoitettavissa? Mielestäni ihan kaikkea saa tutkia, mutta eettisesti hyväksyttävällä tavalla. Luulen, että käytännössä se, mitä ei saa tutkia, tulee esiin vasta kun sitä on tutkittu. (Esim. LSD-tutkimus). Kuuluisa kuppatutkimus, joka tehtiin tekstiä ymmärtämättömille mustille miehille, oli selkeästi epäeettinen, ja ironista on, että suurin osa tiedoistamme kuppa-taudin etenemisestä on peräisin juuri tuosta tutkimus-sarjasta, joka kesti kymmeniä vuosia. Vaikka tutkimuksen aikana keksittiin kuppaan tehoava lääke, ei sitä tutkittaville annettu jotta alkuperäinen tutkimussuunnitelma ei tuhoutuisi. Lars Hertzberg on esittänyt kritiikkiä soveltavalle etiikalle. Hän katsoo, että moraalinen hämmennys johtuu siitä, ymmärryksemme huomaa tilanteen moraalisen luonteen ja tilanne tuntuu juuri ymmärryksestämme johtuen ratkaisemattomalta. Hän katsoo, että soveltava etiikka perustuu väärinkäsitykseen, että moraaliset ongelmat ovat kuin älyllisiä ongelmia, ja että etiikkaa ei voi erottaa sen soveltamisesta. Hän katsoo, että soveltavan etiikan pyrkimys kannanottoon kääntyy helposti älylliseksi epärehellisyydeksi. Minusta tämä ei ole kritiikkiä, vaan hyvä huomio, johon vastaisin, että eettiset teoriat auttavat meitä jäsentämään intuitioitamme. Kun otamme kantaa, tulee se tehdä puolueettoman tuomarin tavoin. Tämä luennoitsijan mielipide on minusta pätevä ja jaan sen hänen kanssaan. Soveltavan etiikan mahdollisuudet ovat nimenomaan ongelman artikuloimisessa ja yleisten kulttuuristen käsityksien systematisoinnissa. Hertzbergin kritiikki katsoo, että soveltavalle etiikalle jää vain kommentaattorin rooli. Mitä sitten? Onhan filosofienkin roolina ollut vuosituhansia kommentaattorin rooli. Ei yhtään pössömpi rooli, sanoisin. Eikä älyllisen epärehellisyyden täydy välttämättä kuulua soveltavaan etiikkaan, jos tosiaan teemme sen puolueettoman tuomarin tavoin.

3. luento

Tällä luennolla tutustutaan tieteenfilosofiaan. 1) Tieteen määritelmä ja tieteellinen menetelmä: Tiedemaailmassa on tapana erottaa tiede, pseudotiede (epätiede, näennäistiede) ja ei-tiede. Tätä kutsutaan demarkaatio-ongelmaksi. Tiede määritellään mm. seuraavanlaisesti (Haaparannan ja Niiniluodon mukaan): Tiede on järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa. Charles S. Peirce mukaan tiede on objektiivista, julkista ja itseään korjaavaa. Itseään korjaavuudella Peirce tarkoittaa, että luulosta päädytään tutkimukseen, tutkimuksesta uskoon, ja myöhemmin tämä usko saattaa antaa uuden syyn luulolle ja uudelle tutkimukselle. Tiede on aina pitänyt totena ensin jotain, mutta myöhemmin kumonnut sen: on Koperinikaanista käännettä, Newtonia, Einsteinia... kehitys jatkukoon. Olemme jatkuvassa kehityksen tilassa. Tiede pyrkii uuteen tietoon. Mutta mitä on tieto? Heikon fallibilismin mukaan meillä voi olla sen hetkistä tietoa, mutta koska emme koskaan voi olla varmoja sen varmuudesta, (kuten historia meille näyttää) ei meillä periatteessa voi koskaan olla tietoa. Vahva fallibilismi menee vielä pitemmälle, nimittäin se katsoo, että yksikään inhimillinen teoria ei voi tarkalleen ottaen olla tosi. Tieteentekijät ovat omanalansa ammattilaisia. Sellaiseksi pääsee koulutuksen sekä harjoittelun kautta. Ammatteihin liittyy etuoikeuksia ja ammatillistumisen kautta tieteestä tulee ura, identiteetin osa ja arvostuksen lähde. Ammatillistumisen varjopuolia saattavat olla raha (=ahneus), maine ja kunnia, jotka kaikki voivat mennä tieteen arvojen edelle. Tuloksia myös saatetaan julkaista ennenaikaisesti, ja monet muut tieteen ihanteet saattavat kärsiä tällaisen etenemisen kustannuksella.

Tieteen tavoitteet:

Tiedolliset

Tieteen tavoitteet ovat luonnollisesti inhimillisen tietämyksen kasvattaminen ja ympäröivän luonnon mahdollisimman tarkka kuvaaminen. Sitä mitä tieto on, on ehkä enemmän tietoteorian vastattavissa. Totta kuitenkin on, että moraalisina pidettyjä tosiasioita on olemassa myös tieteessä ja siksi soveltavaa etiikkaa tarvitaan. Tieteellisen toiminnan edellytyksenä on, että luotettavia ennusteita on pystyttävä tekemään. Eihän muuten tutkimuksen suunnittelu olisi mielekästä. Tieteentekijät pitävät myös huolen siitä, että mahdollisimman monet tutkimuksesta johtuvat virheet ja vääristymät korjataan. Tieteellinen toiminta on jatkunut vuosisatoja, ja tieteen tavoitteisiin kuuluukin tieteen tekemisen opettaminen tuleville sukupolville. Koska tutkimuksia rahoittaa joskus myös julkinen sektori, on tieteentekijöillä velvollisuus kertoa tutkimustuloksista myös suurelle yleisölle.

Käytännölliset

Tiede on usein valjastettu tutkimaan sovellutuksia. Tiedettä ja sen tutkimusta tarvitaan mm. terveyden, hyvinvoinnin, teknologisen mahdin, luonnon hallinnan ja muiden käytännöllisten tavoitteiden edistämiseen. Toki lisäksi on vielä tieteen sisäisiä alakohtaisia spesifejä tavoitteita.

Tieteen eettiset standardit

Tutkimuseettisyydestä pitää huolen tutkimuseettinen neuvottelukunta. Heillä on oma ja yleisesti hyväksytty käsityksensä ”hyvästä tieteellisestä käytännöstä.” Tieteen eettisiä standardeja on esittänyt myös Juhani Pietarinen työssään ”Eettiset perusvaatimukset tutkimustyössä”. Lisäksi David Resnikillä on oma työnsä ”Standards of Ethical Conduct in Science”. Resnik katsoo, että ammattieettisillä standardeilla on kaksi lähdettä: 1) Yleiset moraaliperiaatteet 2) Tieteen tavoitteet. Periaatteina hän pitää rehellisyyttä, tarkkuutta, avoimuutta, vapautta, ansiota, koulutusta, sosiaalista vastuuta, laillisuutta, tehokkuutta, jne jne. Nämä ovat tieteessä mielestäni välttämättömiä asioita, joita tulee noudattaa. Jokainen tieteentekijä on varmasti näistä periaatteista tietoinen.

Epärehellisyyden muodot

Mitä tulee tutkijoiden rehellisyyteen, niin tutkimustuloksia ei tule väärentää, sepittää tai esittää harhaanjohtavasti. Oma kokemukseni on tässä kohdin huono: tuttavani tohtorintyö koski kalojen biodiversiteettiä eräässä koskessa. Tutkimustuloksena selvisi, että kalakannat ja siten koko kosken biodiversideetti kärsi läheisen voimalaitoksen saastuttamisen toimesta. Kas vain, tämän tutkimuksen rahoittajana toimi kyseinen laitos, joka halusi salata tulokset. Tuttavani jätti tohtorintyönsä tässä vaiheessa yliopistolle ja sanoi rahoittajalleen, että kun eettisen tieteen tekemisen periaatteet ovat heille selvinneet, ovat he tervetulleita ottamaan uudelleen yhteyttä. Tässä kohdin tohtorikandidaatti halusi pestä kätensä epärehellisyydestä, jota hän itse piti yhtenä tieteen huonoimpana lähtökohtana. Myöskään datan keräämisen vaiheessa ei tule harrastaa vilppiä. Datan keksiminen on epäeettistä ja tuomittavaa. Yhtälailla datan muuntelu eli vääristely on vastoin hyvää tieteellistä käytäntöä. Raportoimisen vaiheessa on oltava varma, että raportti on puhdas trimmaamisesta (sellaisista tuloksista, jotka eivät tue hypoteesiä), kaunistelusta (pyrkimyksistä saada raportti näyttämään paremmalta kuin mitä se todellisuuudessa on). Lisäksi tutkimuksen kokkaaminen on yhtälailla eettisesti tuomittavaa. Kokkaamisella tarkoitetaan sitä, että testit ja kokeet suunnitellaan siten, että ne tuottavat halutun tuloksen.

Mutta... Joskus tutkijalla on hyvä syy olla huomioimatta vastaanhangoittelevaa dataa. Mikä tässä vaiheessa ratkaisee, on tutkijan motiivi: onko tarkoitus johtaa harhaan vai tehdä hyvää tiedettä? Miten sitten saamme tietoa tutkijan motiiveista? Siitä kertovat esimerkiksi 1) laboratoriomerkinnät 2) kollegoiden luonnetodistukset ja 3) aikaisempi työhistoria.

Esimerkkinä tapaus Dr. Scott S. Reuben & lääkeyhtiö Pfizer:

”In what may be among the longest-running and widest-ranging cases of academic fraud, one of the most prolific researchers (Dr. Scott S. Reuben) in anesthesiology fabricated much of the data underlying his research...”

”The drug giant Pfizer underwrote much of Dr. Reuben’s research from 2002 to 2007. Many of his trials found that Celeprex and Lyrica, Pfizer drugs, were effective against postoperative pain.” Tuloksia oli vääristelty tai muuteltu tutkijan omasta toimesta.

“Independent clinical research advances disease treatments and improves the lives of patients,” said Raymond F. Kerins Jr., a Pfizer spokesman. “As part of such research, we count on independent researchers to be truthful and motivated by a desire to advance care for patients. It is very disappointing to learn about Dr. Scott Reuben’s alleged actions.”

(Lainauksien lähde: www.nytimes.com)

Reubenin tapaus on esimerkkinä siitä, että tieteessä on aina esiintynyt vilppiä, ja tulee myös aina esiintymään. Mika Waltarin sanoin: ”Ei uutta auringon alla.”

Luento 4

Tieteen eettiset standardit, osa 2 
-Tarkkuus/huolellisuus 
-Avoimuus 
-Vapaus 
-Ansio 
-Koulutus 
-Sosiaalinen vastuu 
-Laillisuus 
-Työmahdollisuudet 
-Keskinäinen kunnioitus 
-Tehokkuus 
-Tutkimuskohteen kunnioitus  
Tulosten esittämisessä virheitä on erityisen tärkeää välttää. Tutkijan  tehtävänä  on minimoida kokeelliset, metodoligiset
ja inhimilliset  virheet, ja heidän tulee välttää itsepetosta, vääristymiä ja intressiristiriitoja.  Tutkijan tehtävänä on myös
selittää kokeelliset virheet: kaikki instrumentit  tuottavat esimerkiksi kohinaa, vinoumia ja vääriä lukemia. Kyse on  nor-
maalista kokeellisesta ilmiöstä, ei välttämättä vilpistä.  Tutkijan tulee  myös selittää mahdolliset  metodologiset virheet,
jotka saattavat johtua  teoreettisten taustaoletusten virheellisyydestä tai vääristymistä päättelyssä.  Inhimillisille erehdyk-
sille on myös aina annettava tilaa. Ihminen tekee tiedettä  ja on olentona erehtyväinen, joten erehdykset sallitaan, tiettyyn
pisteeseen asti. 

 ”Tutkijan on suoritettava valintoja koko tutkimuksensa ajan: hänen on karsittava  kaikesta tarjolla olevasta informaatiosta tutkimuksen kannalta olennainen ja  luotettava tieto. Tämä onnistuu vain kriittisen lähestymistavan kautta, ja sen  säilyttäminen on tärkeää koko tutkimuksen ajan. Tietolähteiden  luotettavuuden  arvioinnin lisäksi tulisi myös omaan työhönsä suhtautua kriittisesti. Olennainen  osa  kriittistä lähestymistapaa onkin punnita omia motiivejaan ja lähtökohtiaan  tutkijana ja niiden vaikutusta tutkimukseen”  (Lähde: Tutkimusetiikan ABC,  Mäkinen Olli, s. 131 ”luku lähdekriitiikki ja oikea tapa lainata”)  Tutkijan täytyy  myös työssään pitää kiinni avoimuuden periaatteesta. Tutkijoiden pitäisi jakaa  data, tulokset, ideat ja työkalut.  (Tietenkin hyvän tieteen nimissä). Tutkijoiden täytyy  antaa oma tutkimuksena muiden tutkijoiden silmien ja arvion alle; näin  saadaan  aikaan hyvää nk. ”aivoriihtä”. Näin pysytään avoimina uusille ideoille ja kritiikille, jonka  osaa tieteen tekemisessä ei  tule koskaan aliarvioida. Kritiikistä lähtee usein myös filosofien  työ. Avoimuus edistää myös luottamusta ja takaa resurssien  tehokkaan käytön. Kaikenlainen  salailu johtaa yleisössä epäluuloja. (Tiedehän on julkista, koska sen rahoittaa julkinen sektori).  Harmillista kyllä, vaikka avoimuutta pidetään varmasti myös yrityselämässä tärkeänä, on  tutkimustulokset joskus heidän yrityksensä  ideoita vastaan. Tällöin avoimuus saattaa kärsiä,  kuten edellä mainitsemassani kalakoski-esimerkissä.  Joskus salaaminen on perusteltua,  esimerkiksi keskeneräisen tutkimuksen suojelemisessa. Samaa metodia käyttää myös suomalaisyleisölle  hyvin tuttu instanssi, POLIISI. He eivät anna tietoja keskeneräisestä tutkinnasta. Tällä tavoin he  suojelevat omaa työtään.

Tällä hetkellä keskustellaan varsinkin sähköisten tutkimusaineistojen  käytön avoimuudesta. On esiintynyt plagiointia, hyvän tieteen vastakohtaa.  Nykyisen internetmaailman  mahdollisuudet kääntyvät myös tiedettä itseään vastaan.   

Vapaus 

Tutkijoiden vapautta ei saa estää  millään tavoin. Heidän täytyy olla vapaita tutkimaan mitä tahansa ongelmaa tai  hypoteesia. Tutkijoiden  tulee tavoitella uusia ideoita, ja tähän heitä täytyy yhteisössä myös kannustaa. Tutkijoiden tehtävänä on  myös kritisoida vanhaa, sillä kuten jo itse Peircekin sanoi, tiede on itseäänkorjaavaa: ja mistäs muusta,  kuin tutkijoista itsestään, on kriittisyys on lähtöisin.    

Tutkimukselle rajoittavia tekijöitä 

-Ihmisten ja eläinten oikeudet, ympäristö (alalajeina lapset, vammaiset) 
-Rahoituspäätökset (”rahoitus on etuoikeus, ei oikeus”) 
-Tekijänoikeus- ja patenttiasiat 
-Liike- ja sotilassalaisuuksien säilyttäminen 
-Kansallinen turvallisuus (tähän liittyy oma alalajinsa sotilaallisesta tutkimuksesta – joka on oikeutettua jos sotiminen  on ylipäätään oikeutettua). Täytyy myös muistaa, että sotilaallinen tutkimus on legitiimi ja välttämätön osa epätäydellistä   ja väkivaltaista maailmaamme. Sotilaallisesta tutkimuksesta voidaan myös kysyä, onko joukkotuhoaseisiin liittyvä  tutkimus samalla tavalla moraalista, kuin tavallisiin aseisiin liittyvä tutkimus.  Tieteellinen tutkimus on siis erittäin monien  seikkojen vaikutuksen alaisina, ja monien eri instanssien intressin kohteena. Onneksi tieteellä on omat neuvottelukuntansa  ja se on kohtuullisen autonomista: muuten tiede olisi pian pelkkä väline  talouden suurissa oravanpyörissä.  Tieteessä  tapahtuu tietenkin tuloksia ja tuloksista kuuluu ansiot oikeille ihmisille. Yksinkertaisuudessaan ”ansio kuuluu  antaa sinne,  minne se kuuluu, mutta ei sinne, minne se ei kuulu.” Ansioiden ja karkkien jakaminen ei edistä suoraan tieteen  tavoitteita, mutta motivoi tutkijoita, edistää yhteistyötä,luottamusta ja takaa että kilpailu tieteen palkinnoista on reilua.  Ansioiden jakaminen myös mahdollistaa vastuulliden ja syyllisyyden määrittämisen helpommin.   

Luento 5   

Ihminen tutkimuskohteena 

Lääketieteellisen tutkimuksen kansainväliset eettiset ohjeet muotoiltiin ensimmäisen  kerran Nurnbergin koodissa, jotta
olisi jokin perusta tuomita natsitiedemiehet sotarikoksista  (1947) jotka kuuluvat pääpiirteissään  seuraavanlaisesti:  
1. Tietoon perustuva suostumus
2. Sosiaalinen arvo:  tulee tuottaa merkittäviä tuloksia
3. Tieteellinen pätevyys: vain pätevät tutkijat  saavat suorittaa tutkimuksia
4. Vahingon välttäminen: tulee minimoida riskit ja kipu (myöhemmin esiteltävä lihaspalatutkimus)
5. Kokeen lopettaminen:  Tutkimuksen tekijän tulee olla valmiina lopettamaan tutkimus
6. Yksityisyys ja sen suojeleminen
7. Haavoittuvat väestöryhmät ja heidän oikeuksien valvominen
8. Reiluus: Valintaprosessi henkilöiden välillä oltava alusta asti reilu
9. Jatkuva arviointi (Voittavatko hyödyt riskit?)  Koodia on täydennetty nk. Helsingin julistuksella.  

 Lapsilla tehtävä tutkimus

Jos tutkimus voidaan tehdä aikuisilla, vain näin tulee menetellä. Jos lapsilla tehdään kokeita, on  silloin tarkoituksena
tuottaa nimenoman heitä  koskevaa tutkimustietoa, jolla on merkitystä lasten terveydelle. Jokaiselta  lapselta on saatava
suostumus  niiltä osin kun hän ikänsä puolesta kykenee antamaan. Jos lapsilla halutaan tehdä kokeita,  on siihen luon-
nollisesti saatava  huoltajilta suostumus. Luennoitsijan esimerkki liian löyhästä kysymyksenasettelusta  kasvatustieteel-
lisessä tutkimuksessa on  esimerkki siitä, että tutkittavan holhoojalla tulee olla riittävät tiedot tutkimuksen  menetelmien
kulusta.

Yksityisyydensuoja   
-Henkilötietolaki (käsittelee yksityisyyden suojaa) 
-Ihmisillä oikeus päätää itseään koskevien tietojen käsittelystä, sekä oikeus järjestää yksityiselämänsä ilman  perustee-
tonta  ulkopuolisten puuttumista  
-Lain velvoitteet: Huolellisuusvelvoite: henkilötietojen käsittely tulee olla suunniteltua, ja asiallisesti perusteltua;  käyttötarkoitussidonnaisuus. 
-Henkilötietojen suojaamisen tavat, sekä tutkimuksen päätyttyä tapahtuva rekisterin hävittäminen, tai anonymisoiminen,
on  suunniteltu etukäteen.
-Luottamuksellisuus: Tutkimushenkilöt voivat luottaa tutkijan sopimuksessa antamaan lupaukseen. Etukäteissuunnittelu myös tärkeää, esim.  kuka aineistoa käsittelee ja arkistoidaanko, vai hävitetäänkö se tutkimuksen  jälkeen. Kun ihmisten kanssa tehdään tutkimusta,  liittyy siihen tietenkin myös vaitiolo- ja salassapitovelvollisuus. Jos  tutkimuksessa tulee ilmi tutkittavan henkilökohtaista,  tulee se tietenkin suojata. (Siitähän on koko henkilötietolaissa kyse).   

Eläinten käyttö tutkimuksessa  

Koska eläimeltä ei voida kysyä suostumusta tutkimukseen, on Animalia tehnyt asiaan liittyviä huomioita ja suosituksia. 
-Julmuus (on muuten vähentynyt). Luotettavia tuloksia saadaan vain hyvin kohdelluista eläimistä.
-Voidaan myös aiheellisesti kysyä, saako eläimillä tehdä tutkimusta lainkaan, koska ne eivät voi kieltäytyä tai sen  paremmin suostuakaan. Lähtökohta on aina, että lajilla on oikeus elää lajinmukaista elämäänsä. Tällöin voidaan myös kysyä, onko lemmikkieläinten pitäminen, metsästys  tai eläimiin perustuva talous väärin? Lisäksi huolena on, kuinka hyvin eläimillä toteutetut testit voidaan soveltaa ihmisiin.

Voidaanko eläinkokeita oikeuttaa sillä, että ne merkittävästi vähentävät ihmiskokeiden riskejä? 
-Eläinkokeissa on periaatteita: mitä kehittyneempi laji, ts. mitä kehittyneempi tietoisuus, sitä painavammat perusteet 
tarvitaan sen testaamiseen. Eläinten tarpeita tulee  kunnioittaa, eikä niiden lajityypillistä toimintaa saa estää. (Voimme vain toivoa, että tämä soveltavan etiikan normi pätee nykyaikaisiin eläinkokeisiin.)   

Luento 6   

1) JY:n eettinen toimikunta 
2) Tutkimuseettinen neuvottelukunta 
3) Intellektuaalinen omaisuus tieteessä  

JY:n eettinen toimikunta on rehtorin asettama toimikunta. Sen tehtävänä on tiedottaa tutkimusetiikkaan liittyvistä asioista
ja ylläpitää niihiin liittyviä kesksteluja yliopistoyhteisössä.  Lisäksi toimikunta antaa lausuntoja tutkimuksista, joissa  ih-
mistä tutkitaan niin, että heidän terveytensä saattaa vaarantua.  Toimikunnan puheenjohtajana toimii professori Aila  Virtanen. Tutkimuseettinen neuvottelukunta on valtakunnallinen järjestö, joka käsittelee tieteelliseen  tutkimukseen  liittyviä eettisiä  kysymyksiä. Se myös edistää tutkimusetiikkaa, ja on näin omanlaisensa vastaus soveltavan etiikan kritiikille, jonka Hertzberg on muotoillut.

Intellektuaalinen omaisuus  

Neljää eri lajia
1) tekijänoikeus  
2) patentti  
3) tuotemerkki ja  
4) liikesalaisuus    

Tekijänoikeus (copyright) on uudistettavissa oleva lainsuoja, joka sallii tekijän kontrolloida alkuperäisen työn uudelleen-
tuotantoa.  Se on voimassa seitsemänkymmentä (70)  vuotta tekijän kuoleman jälkeen.  Copyright ei tarkoita, että tekijät 
omistaisivat alkuperäisen työnsä ideoita, vaan sitä, että heillä on omistajuus oman tuotoksensa ilmaisumuotoon. Näin
varmistetaan, että hyvistä ideoista on oikeus tehdä vielä parempia! Tieteenhän tulee olla itseäänkorjaavaa ja hyvät ideat
otetaan vastaan tekijälleen kiitollisella tavalla. Tätä on copyright eli tekijänoikeus.

John Locken muotoilema ansio-lähestymistapa: Voidaan vaatia omistajuutta  johonkin, jos he ovat panostaneet työtä  ja
resursseja siihen. Jotain voidaan myös kohdella omaisuutena jos tällainen  menettely ei loukkaa ketään. Intellektuaa-
liseen omaisuuteen tieteessä on olemassa myös kovin utilitaristinen lähestymista-pa: intellektuaalinen omaisuus on
oikeutettua sikäli, kun se maksimoi hyödyt: hyödyiksi katsotaan tässä lähinnä tieteen  ja teknologian kehitys. Intellektuaalinen omaisuus on vielä enemmän oikeutettua, jos se lisää tutkijoiden motivaatiota tai kannustaa yrityksiä investoimaan tieteeseen. Lopuksi on hyvä tiedostaa, että joitain asioita ei voida patentoida tai omistaa. Joitain ideioita, teorioita, tuloksia tai menetelmiä ei edes kannata yrittää saattaa omistuksen alaisiksi, sillä omistamattomina ne palvelevat parhaiten tiedettä. Toisin sanoen yhteisomistuksessa on enemmän järkeä, kun ne palvelevat tiedettä paremmin kuin mitä ne palvelisivat omistuksen alaisina. Tietenkään esimerkiksi elämänmuotoja, ihmisen DNA:ta ja muita vastaavia ei voida koskaan patentoida, sillä  se olisi  loukkaus ihmisten ja muiden eläinten moraalista arvoa kohtaan.

Oman alan merkitys soveltavalle etiikalle

Itse opiskelen filosofiaa, ja näen lukuisia mahdollisuuksia filosofeille ottaa kantaa soveltavan etiikan kysymyksiin. Itse 
haluaisin  filosofin näkökulmasta tuoda esiin tutkimuksen, tutkijoiden  ja rahoittajan välistä suhdetta. Filosofien tehtäväksi voisi jäädä perustelu rahoittajille tieteen ja tutkimuksen etenemisestä ja sen periaatteista – niistä syntyviä tuloksia  ei  voida salata, vaikka rahoittaja  ei pitäisikään tuloksista. Silloin rahoittajan on esimerkiksi vetäydyttävä kokonaan pois tutkimuksesta ja tutkimuksen tulos  voitaisiin julkaista anonyymisti. Näin tieteen periaatteita ei loukattaisi. Filosofina haluaisin myös tutkia lisää moraalisen tiedon  statusta: onko sitä edes olemassa?, ja käsitellä tätä tietoteoreettisin keinoin. Tässä siihen ei ole tilaa mutta ehkä sille on oma aika ja  paikkansa oman tutkijan urani aikana.    

--------------------------------------------------------------------------- 
Yliopistoasteikolla 1-5, tulos 4: luennoitsijan kommentit:

Sain kyllä tiedostosi auki ja luinkin sen. Ihan tyylikäs suoritus.
Luentopäiväkirjasi on erittäin perusteellinen ja kattava. Pitkäkin se
on, kun ottaa huomioon, että fontin korkeus on 10 ja riviväli 1.
Varsinkin alku on maino, koska se sisältää runsaasti omia perusteltuja
mielipiteitä. Loppua kohti meinaa vähän muuttua referaatiksi. Ihan täysiä
pisteitä en voi antaa, koska raportti-osuus pelkistyy yhdeksi
kappaleeksi (ensimmäisen luennon diat: "Parin kolmen sivun raportti oman
alan tutkimuksen eettisistä ongelmista"). Olisit voinut karsia noita
referoivia osuuksia ja tehdä näin enemmän tilaa raportille. Filosofian
tekemisen etiikka jää siis puuttumaan melkein kokonaan. Nelonen olisi
siis tulossa.

Hyvää kesää!

Petteri Niemi

--------------------------------------------------------------------------------